Yksi tapa jäsentää ihmisen olemusta on ajatella sen olevan biologinen, sosiaalinen ja henkinen kokonaisuus. Olemme osa luontoa, joten biologiset vietit ja tarpeet ohjaavat meitä luonnonlakien alaisessa selviytymiskamppailussa päivittäin, vaikka emme sitä itse juuri tiedosta kun tuo kamppailu on hyvinvoinnin kasvamisen ansiosta lähes voitettu – ainakin maapallon hyväosaisissa maissa kuten täällä Pohjolassa.

Evoluution saavutuksena meistä on tullut sosiaalisia olentoja, koska yhdessä toimiminen on auttanut selviytymään paremmin. Sosiaalisuudesta on tullut myös kulttuurin ja tieteen kehityksen perusta. Yksin pärjäävä ihminen todennäköisesti keräilisi vielä maan antimia maapallon lämpimällä ja rehevällä vyöhykkeellä. Kehityksen jossain vaiheessa syntynyt itsetietoisuus on johtanut ennen pitkää henkisyyteen ja hengellisyyteen, jotka erottavat meidät muista elollisista tehden ihmisistä luomakunnan jalokiviä.

Kun ihminen näin on saavuttanut ylvään asemansa, niin helposti unohtuu, että kaikkien edellä mainittujen olemusten osien ytimessä on turvattomuuden hallinta. Biologisten viettien osalta se on ehkä helpoin ymmärtää. Ainakin, jos viettejä ei syystä tai toisesta pystytä tyydyttämään. Sosiaalisuus voidaan myös nähdä turvallisuustarpeena. Yksinäisyyttä ja syrjäytymistä pidetään turvattomuuden selkeinä syinä.

Henkisen turvattomuuden ymmärtäminen onkin sitten jo hieman vaikeampaa, koska se koskettaa ihmisen minuuden syvintä osaa, joka haluaa pitää itseään visusti piilossa. Jo sen ajatteleminen aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia ja sen kohtaaminen siksi halutaan jättää rauhaan. Tässä kirjoituksessa käsitellään kuitenkin tätä ihmisen mielen syvintä turvattomuuden lähdettä. Mistään helposta aiheesta siis ei ole kysymys ja se asettaa haasteita sekä kirjoittajalle että lukijalle.

Omien ajatusten jäsentely ja muotoilu tekstiksi on jo tarpeeksi vaivalloista, mutta vielä vaikeammaksi sen tekee yritys saada muutkin ymmärtämään kirjoitetuiksi sanoiksi tallennettuja ajatuksia. Kirjoittaja ei voi lukuhetkeä ja lukijan sen hetkistä mielentilaa valita. Lukijan taustoista ja kokemuksista hänellä ei ole tietoa tekstiä kirjoitettaessa. Kirjoittaja voi vain kuvitella mielessään jonkin kohderyhmän, jonka uskoo pystyvän tulkitsemaan kieltä, jota itse käyttää. Miten saisi lukijan ensin kiinnostumaan ja sitten vielä ylläpitämään kiinnostusta viimeiseen lauseeseen asti?

Vaikka kirjoittajan ja lukijan käsitemaailmat saattavat olla erilaisia, niin käsitteiden tulisi kuitenkin ajatella olevan vain työkaluja ymmärryksen välittämiseen. Kuin sormi, joka osoittaa kuuta. Käsitteet voidaan ymmärtää eri tavalla erilaisten kokemustaustojen takia ja ajatukset eivät silloin välttämättä kohtaa tai voivat viedä lukijan eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Jos käsite ei ole tuttu, se saattaa aiheuttaa jopa kiinnostuksen lopahtamisen kokonaan. Kirjoittaja voisi tietysti avata käyttämiään käsitteitä enemmän, mutta sen riskinä on lukijan turhautuminen joko itsestäänselvyyksistä tai sitten liian moniulotteiseksi menevistä ajatusmalleista, jotka voivat johtaa lukijaa harhaan.

Kun tämän kirjoituksen aiheen alaotsikossa viitataan buddhalaisuuteen, niin kirjoittajan ottamana riskinä on siis se, että lukija liittää sen välittömästi omiin mielikuviinsa ja siten hylkii aihetta outona itselleen. Buddhalaisuus voi herättää monenlaisia ajatuksia uskonnosta, kulttuureista ja niihin liittyvistä tavoista ja ulkoisista merkeistä, jotka länsimaisen elämän parissa touhunneista ihmisistä voivat tuntua vierailta ihan syystäkin.

Liian vähän on tutkittu - harmi kyllä - yhteyksiä buddhalaisen ajattelun ja länsimaisen filosofian välillä, vaikka molemmilla on jo muutamien tuhansien vuosien perinteet takanaan. Jonkinlaista vuorovaikutusta on varmaan tapahtunut ja ihmisyyden voisi perusteeltaan kuvitella olevan universaalia. Sellainen lienee myös aikaisemmin mainittu turvattomuuden kokemus, joka on yksi tämän kirjoituksen pääaiheista.

Muutamaan kymmeneen sivuun ei tietysti mahdu kovin kattavaa analyysiä, joten tässä tarjotaan vain ohut läpileikkaus. Luvassa on siis tiivis paketti käsitteellisesti ehkä vaikeistakin teemoista, jotka haastavat lukijan kohtaamaan ne avoimesti pohtimaan ja laajentamaan omaa ymmärrystään ihmisyyden eräistä puolista, joiden vaikutus on muuttanut koko tunnettua elämää ylläpitävää biosfääriä radikaalisti viimeisen parin sadan vuoden aikana – eikä kovin hyvään suuntaan.

Teksteissä on pyritty korostamaan joitain käsitteitä visuaalisesti.

Koska monet aiheita tutkivat lähteet ovat englanninkielisiä, sulkuihin on lisätty kursiivilla englanninkielinen sana alkuperäisestä käsitteestä (compliance). Vastaavasti alkuperäiset paalinkiliset buddhalaiset käsitteet on merkitty vihreällä (dukkha).

Tekstin kannalta merkitykselliset käsitteet on vahvennettu ja muuten tärkeät korostettu kursiivilla. Buddhalaisiin käsitteisiin liittyvät suomenkieliset käännökset on merkitty omallatavallaan: 'Itse'. Lainaukset muista teksteistä on merkitty "lainausmerkein ja vihreällä".

Lainausten lähteitä ei ole mainittu tässä versiossa kirjoituksesta, sori siitä. Niiden todenperäisyys jää siis luottamuksen varaan, mutta nykyisten verkon hakutoimintojen avulla lähteiden löytämisen ei pitäisi olla enää ongelma.

Muilta osin tekstin sisältö on vapaasti kirjoittajan omien ajatusten tuotosta ja sellaisena sitä tulee pitääkin.

1. Ahdistus – "Elämä on kärsimystä"

Buddhalainen pessimismi?

Buddhan ensimmäinen jalo totuus antaa ehkä kuvan toivottomuudesta ja synkästä asennoitumisesta ihmisenä olemista kohtaan. Buddhalaisuutta saatetaan pitää siten pessimistisenä maailmankatsomukseltaan. Nykyajalle on tyypillistä pyrkiä näkemään asiat mieluimmin positiivisina ja asioiden turhaa murehtimista ei nähdä toivottavana hyvinvoinnin edistämisen kannalta.

Tulkintaa tuosta lauseesta pitäisi kuitenkin tarkastella ensin sen valossa, mitä Buddha ylipäätään elämän kärsimyksellä tarkoitti. Ja jos tavoitteena on lopulta löytää keinoja kärsimyksen poistamiseen, niin eikö se johda hyvinvoinnin lisäämiseen? Buddhalaiset eivät varmaankaan itse tulkintaa pessimismistä allekirjoita.

Kärsimys kuuluu elämään, tuskin kukaan sitä kieltää. Ihminen syntyy, ikääntyy, sairastuu ja kuolee. Kaikkiin näihin elämänvaiheisiin liittyy kipuja ja pelkoja. Miksi muuten tarvitaan särkylääkkeitä, lääkäreitä, psykologeja, pelastuslaitos, kirkko? Fyysiset ja tunneperäiset kivut ovat yleensä onneksi lyhytaikaisia ja nykyisin kohtuullisen hyvin hallittavissa erilaisin keinoin. Buddhan aikaan tilanne oli paljon huonompi, mutta Buddhan opetukset eivät silti syntyneet lievittämään kehollisia kärsimyksiä.

Mihin kysymykseen sitten Siddhartha Gautama löysi vastauksen hylättyään helpon elämän vauraan ylhäisöperheen prinssinä, kuljettuaan vuosia ryysyläisenä kurjuuteen tutustuen ja meditoituaan 40 vuorokautta putkeen temppeliviikunapuun alla ennen valaistumistaan pohjoisintialaisessa kylässä yli 2.500 vuotta sitten?

...

Takaisin