Luova luopuminen
- irti talousajattelun hegemoniasta -
1. Talousajattelu
Lisää, enemmän
Ihminen tarvitsee elääkseen ravintoa, vettä ja suojaa äärilämpötiloja ja muita fyysisiä uhkia vastaan. Lajimme homo sapiens, viisas ihminen, on oppinut hankkimaan näitä resursseja kehittymällä sosiaaliseksi olennoksi, joka osaa sopeutua yhdessä muiden lajitoveriensa kanssa muuttuviin olosuhteisiin varmistaakseen turvallisen elämän. Maapallon melkeinpä jokaisessa maassa on jo saavutettu sellainen aineellisen hyvinvoinnin taso, jossa kaikilla ihmisillä pitäisi olla elämisen perusteisiin riittävät resurssit saatavilla.
Historian saatossa aineelliset resurssit eivät ole kuitenkaan jakautuneet tasaisesti. Metsästys- ja keräilykulttuurissa niitä ehkä jaettiin vielä kaikkien yhteisön jäsenien kesken. Maanviljelyn alkaessa tilanne muuttui radikaalisti kun maan ja karjan omistaminen määritti oikeuden resursseihin. Teollistuminen syvensi jakoa omistavan luokan ja muiden välillä. Tämän päivän finanssitalouden maailmassa 10% ihmisistä omistaa 80% maailman varallisuudesta. Vähemmän varakas puolisko omistaa yhteensä vain 2%.
Epätasainen varallisuuden jakautuminen synnyttää taloudellisen valtahierarkian, joka aiheuttaa epävarmuutta, hyväosaisille valta-aseman menettämisen ja köyhille niukkuuden uhkan muodossa. Siksi länsimaiselle ihmiselle on sisäistynyt rajaton tarve lisätä sekä hyödykkeiden määrää että niiden hankintaan tarvittavien resurssien omistamista turvallisuuden tunteen ylläpitämiseksi. Näiden tarpeiden pohjalta on syntynyt uusi ihminen - homo economicus, jonka keskeisin tavoite ja elämän sisältö on kasvu: taloudellisen vaurauden ja sosiaalisen menestyksen lisääminen.
Täyttääkseen tämän elämäntehtävän ihminen haluaa lisää ja enemmän. Lisää varallisuutta, lisää uusia tavaroita, enemmän uusia elämyksiä. Nämä toimivat identiteettien rakennuspalikkoina. Olen, mitä omistan.
Taloudellisen toimeliaisuuden oheisvaikutuksina on ilmestynyt viheliäisiä ympäristökriisejä kuten ilmastonmuutos ja luontokato. Niiden ratkaiseminen näyttää nyt mahdottomalta, kun valtioiden väliset kokouksetkin vesittyvät toinen toistensa jälkeen. Omatkin tavoitteemme karkaavat yhä kauemmaksi. Eikä vähiten siksi, että jo perustuslaissamme on ristiriita ympäristön suojelun ja omaisuuden suojan välillä.
Ristiriita syntyy myös elämäntapamme ja näiden kriisien vaikutusten välillä. Vaikutukset alkavat jo pikku hiljaa tuntua jokaisen arjessa. Jos kriisejä ei kerran saada ratkaistua muuten – ja siltä se pahasti näyttää, vaihtoehdoksi jää, että elämäntapamme pitäisi muuttua. Se tarkoittaisi henkilökohtaisen elintason laskua.
Sitten iskee todellisuus päälle. Mistä kaikesta minun pitäisi muka luopua? Juuri uudelleen sisustetusta rivitalokolmiosta? Ensi keväänä pitäisi vaihtaa auto isompaan? Joka syksyinen Thaimaa-lomaviikko? Kuntosalikortti? Golfkerhon jäsenyys? Netflix? Työkaveriporukan saunaillat? Identiteettikriisihän siitä seuraisi.
Ei ihme, että tämän päivän ihminen elää ristiriitaisissa tunnelmissa. Oma elämäntapamme on juurtunut syvälle ja nyt sitä uhataan monelta suunnalta muutosta vaatimalla. Orastava pelko omistamisen luoman turvallisuuden tunteen rapautumisesta ja ympäristötietoisuuden aiheuttama huono omatunto aiheuttavat sisäistä levottomuutta kun uutiset toistavat näitä uhkia. Mikä siis neuvoksi?
...