Ääri-ajattelua

Nykyisin sanotaan usein, että julkinen keskustelu on rikki. Ohipuhumista, vastataan eri asiaan, jankataan omaa kantaa, ei kunnioiteta toista. Eduskunnan kyselytunti lienee tässä toiminut yhtenä mallina.

On olemassa yksi keskustelun tapa, joka myös sotkee asioiden ymmärtämistä. Se on ääri-ajattelu. Siis ei ääriajattelu, vaan puhuminen ääripäistä.

On totta, että jollakin akselilla on aina ääripäät, jollei akseli ole ääretön. Kun joku asia laitetaan akselille jatkumoksi, sille syntyvät ääripäät. Tässä syntyy vain helposti harha, että kaikilla asioilla olisi kaksi ääripäätä. Näin ei tarvitsisi ajatella.

On myös asioita, joita on tai sitten ei ole. Silloin ääripäitä on vain yksi, koska se mitä ei ole, ei voi olla ääripää.

Ajatellaan vaikka rasismia. Joko sitä on tai sitten ei ole. Rasistin vastakohta ei siksi ole vihervassari. Vastapari on kuka tahansa, joka ei ole rasisti.

Koska rasismi liitetään yleensä syystäkin poliittisessa keskustelussa äärioikeistoon, syntyy silloin käsitys, että pitää olla myös äärivasemmisto. Se on harhaa, jos rasistin vastakohta on se, että ei ole rasisti.

Äärivasemmistoakin on, mutta se ei ole välttämättä äärioikeiston vastakohta. Äärivasemmistoksi voidaan lukea sellaiset tahot, jotka haluaisivat siirtää yhteiskunnan vallankumouksen avulla sosialistiseksi tai peräti kommunistiseksi. Kommunistin vastakohta ei ole rasisti, vaan kuka tahansa sellainen ihminen, joka ei halua yhteiskunnasta kommunistista.

Ääripäitä jollekin asialle voi olla siis vain yksi. Keskustelu saattaa mennä harhaan silloin, kun halutaan etsiä se toinen ääripää, jota ei edes ole. Usein sillä puolustellaan omaa kantaa, jonka itsekin tietää olevan äärimmäisen huono.