Absurdi luontosuhde

Hesari otsikoi pääkirjoituksessaan:

"Lähiluontoon pitää päästä kotiovelta myös Helsingissä"

Apuuva! Luonto parka.

Jutussa kerrotaan, miten korona-aika on tehnyt suomalaiselle luontosuhteesta tärkeämpää. Luonto tarjoaa mahdollisuuksia virkistyskäyttöön ja sillä on tunnetusti hyviä terveydellisiä vaikutuksia. Mökkeilyn suosio on noussut ja ihmiset kaupungeista siirtyvät näin lähemmäksi luontoa.

Mutta mikä on sitten hyvä luontosuhde? Onko se sitä, että ihminen tarvitsee luontoa virkistyäkseen tai tehdäkseen etätöitä ilmastoidussa mökissä järven ulappaa välillä lepotuolista ihaillen? Vai onko sillä ehkä muitakin ulottuvuuksia?

Asiaa voisi tarkastella parisuhteen kautta. Se selviää kun vaihtaa ziljoonissa hyvän parisuhteen määritelmissä ihmisen kumppaniksi luonnon. Tavallisimmin hyvä parisuhde taitaa muodostua vastavuoroisuudesta, toisen osapuolen pyyteettömästä kunnioittamisesta, toisen erillisyyden hyväksymisestä ja pyrkimyksestä ymmärtää toisen tarpeet. Vastaako tämä kuva yleisesti suomalaisen luontosuhdetta? No, ei taatusti.

Tyypillistä suomalaisen luontosuhdetta voisikin kuvata sellaisen parisuhdemallin kautta, jossa käynnissä on joko ainainen valtataistelu tai sitten toinen osapuoli on alistaja ja toinen alistettu, narsisti ja narsistin uhri. Toinen nähdään vain omien tarpeiden tyydyttäjänä ja alistetulla on vain instrumentaalinen hyötyarvo.

Hyvän luontosuhteen ominaisuuksia kannattaisikin kysellä Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulalta eikä MTK:n tai EK:n pääekonomisteilta.

"Lähiluonto olisi siten myös taloudellisesti kannattava investointi."

Absurdia.