Ajattelukato, aikamme viheliäinen ongelma?

Ajattelun lajit

Mielen liikkeitä voi tarkastella jäsentämällä ne eri kategorioihin: symbolinen, systeeminen ja luova ajattelu. Jaottelu on tietenkin keinotekoinen ja ajattelu on olemukseltaan tyypillisemmin enemmän kaaottista kuin jäsenneltyä. Hahmottaminen näin antaa kuitenkin mahdollisuuden tarkastella ajattelua analyyttisemmin ja siten se saattaa luoda tilaa ymmärryksen lisääntymiseen ihmisen mielen liikkeistä vaikkapa silloin kun kohdataan yhteiskunnallisten muutosten haasteita.

Symbolinen ajattelu

Ihminen luo mielenmaisemansa havaintojensa pohjalta. Kun havainnoille annetaan joku nimi - symboli -, syntyy tietoa. Tieto on aina opittua. Joku on joskus nimen luonut ja havainnoitsija oppii liittämään symbolin kyseiseen havaintoon. Hauki on kala. Taivas on sininen. Kun havaintoon liittyy joku tunne, se saa merkityksen: aamukasteen raikkaus jalkapohjissa kesäisellä nurmella.

Elämismaailma syntyy tiedon ja merkitysten kudoksena. Mitä enemmän tietoa ja merkitysten nyansseja omaan mieleen syntyy, sitä rikkaampi on yksilön elämismaailma.

Opittu kielemme muodostuu symboleista. Symboli voi olla sana, numero tai mikä tahansa yhdessä sovittu merkki, joka liitetään johonkin havaintoon. On selvää, että symboli ei ole sama kuin havainnon todellinen olemus ("se on sormi, joka osoittaa kuuta"). Mikään oleva ei ole muuttumatonta ja symbolin käyttäminen sitoo ja redusoi havainnon olemuksen vääristäen sitä aina. Symbolien käyttö tekee kuitenkin mahdolliseksi ihmisten välisen viestinnän.

Symbolina käytetty sana voi olla myös pronomini: minä, sinä, hän, me, te, he. On tärkeää huomata, että myös pronominit symboleina sitovat ja redusoivat kohteidensa ominaisuudet vääristäen niiden olemusta. Minä ei ole muuttumaton olento, eikä varsinkaan he.

Ihmisen elämismaailma on aina rajattua. Tietoa ja merkityksiä syntyy oppimisprosessin kautta ja se tapahtuu aina jossain omassa rajallisessa ympäristössä. Kaikkea ei voi tietenkään tietää, joten osittainen tietämättömyys on inhimillisesti hyväksyttävä asia.

Yhteisöllisessä elämässä on kuitenkin asioita, joita jokaisen vastuullisen aikuisen tulisi tietää. Tyhmyydeksi voisikin kutsua tietämättömyyttä niistä asioista, joita yksilön olisi pitänyt oppia yhteisönsä jäsenenä. Joskus kannattaa ikävä kyllä myös esiintyä niin kuin ei tietäisikään, vaikka tietääkin. Tietoista tyhmyyttä voisi kutsua älylliseksi epärehellisyydeksi – tai typeryydeksi, jos sellainen ilmaisu tässä sallitaan.

Symbolinen ajattelu tekee siis mahdolliseksi hahmottaa maailmaa ja viestittää havainnoista ihmisten välillä. Se on myös samalla yksi tärkeimmistä turvattomuuden hallintastrategioista, koska se luo mieleen järjestystä. Symbolinen ajattelu on yhteisölliselle elämiselle välttämätöntä rajallisuudestaan huolimatta. Rajallisuuden ymmärtäminen on tärkeää, jotta viestintää ja omaa ajattelua voi tarkastella kriittisesti. Kriittisen tarkastelun puute jättää mahdollisuuksia vääristelylle, epärehellisyydelle ja vallankäytölle.

Systeeminen ajattelu

Systeemisellä ajattelulla voidaan tarkoittaa asioiden ja ilmiöiden välisten suhteiden tarkastelua. Siihen kuuluvat myös ilmiöiden rakenteet ja prosessit. Systeeminen ajattelu johtaa asioiden välisten syy/seuraus-suhteiden ja toiminnan ymmärtämiseen.

Systeemistä ajattelua pitää tietenkin edeltää symbolinen ajattelu, mutta on tärkeää erottaa ne toisistaan. Yhteisöllinen elämä edellyttää myös jonkin verran systeemistä ajattelua, mutta nykyiseen länsimaiseen kulttuuriin kuuluu se, että systeeminen ajattelu on usein jätetty yhteiskunnan ja sen asiantuntijoiden vastuulle, jolloin yksilöiden on helpompi elää osana yhteiskuntaa. Kaiken ymmärtäminen olisikin aika haasteellista. Vähimmäisvaatimus on se, että noudattaa ohjeita ja sääntöjä, vaikka ei aina niiden merkitystä ymmärtäisikään. Ymmärtämättömyydestä ei (yleensä) saa moitteita. Sääntöjen noudattamatta jättämisestä kyllä.

On kuitenkin yksi tilanne, jossa kansalaisilta vaadittaisiin systeemistä ajattelua. Se on äänestäminen. Jotta demokratia toimisi oikein, äänestäjän pitäisi olla riittävän hyvin perillä poliitikkojen ja puolueiden ohjelmalupauksien syy/seuraus-suhteista ja yhteiskunnan toiminnasta yleensä. Valitettavasti kansalaistaitovaatimuksiin tätä ei ole sisällytetty. Keskustelu vaaliteemoista painottuukin symboliseen ajatteluun, jossa kriittisen tarkastelun puutteesta johtuen jää tilaa viestien vääristelylle, epärehellisyydelle ja vallankäytölle, kuten aikaisemmin todettiin.

Luova ajattelu

Luovuus voidaan määritellä niin, että sitä tapahtuu kun luodaan jotain tarkoituksenmukaista uutta. Luovuus onnistuu parhaiten silloin kun omaa rikkaan elämismaailman: paljon tietoa ja merkitysten nyansseja. Symbolinen ajattelu ei kuitenkaan välttämättä edistä luovuutta, koska se sitoo ja redusoi asioiden todellisen luonteen. Luovuus voi syntyä ainoastaan vapaasta ajattelusta, rikkaan elämismaailman omaavan mielen kaaoksesta, jossa uusia ideoita syntyy intuition kautta. Intuitio on linkki mielen ja maailman todellisuuden välillä ja ohittaa symbolisen ajattelun.

Luovuus edellyttää kuitenkin jonkin verran systeemistä ajattelua, koska määritelmän mukaan sen pitää tuottaa jotain tarkoituksenmukaista uutta. Mikä tahansa spontaani idea ei ole siksi luovuutta tässä merkityksessä. Jos kaataa oluttuopin kaverin päähän baarissa, se ei ole osoitus luovuudesta, ellei siihen sitten sisälly joku jotain tarkoitusta edistävä viesti.

On huomattava, että luova ajattelu ei kuulu vain taiteilijoille tai tieteentekijöille. Se on osa jokaisen ihmisen arkea. Mitä rikkaampi elämismaailma ja syvempi ymmärrys merkityssuhteista, sitä luovemmin ihminen osaa ratkoa arkisen elämän haasteita. Luovuus kuuluu jokaiselle. Harmi vaan, että kulttuurissamme luovuutta pyritään tukahduttamaan normalisoimalla ja yhdenmukaistamalla sen jäseniä, jonka avulla ihmisiä on helpompi hallita. Luovuuden hedelmät halutaan nähdä vain osana ennalta määrätyn joukon lahjakkaiden yksilöiden elämää.

Muutamia huomioita

Yksilökeskeisessä kulttuurissamme minä-käsite on saanut suuren arvon. Minä edustaa symbolisessa merkityksessä ajatusta itsestä. Se voi olla joko toimija-minä eli subjekti tai minän representaatio eli kuva itsestä: identiteetti. Molemmat ovat sidottuja ja redusoituja havaintoja todellisuudesta. Tästä voitaneen vetää se johtopäätös, että yksilökeskeinen ajattelutapa pohjautuu vääristyneeseen kuvaan todellisuudesta.

Minä syntyy suhteessa muihin. Yksilö on jatkuvassa muuttuvassa suhteessa muuhun maailmaan. Identiteetti-minä on illuusio, jolla pidetään yllä turvallisuuden tunnetta, jottei mieli luhistuisi maailman kaaokseen ja eksistentiaaliseen tyhjyyteen. Sinänsä siis yleensä tarpeellinen, mutta sen todellisuutta vääristävää olemusta pitäisi myös ymmärtää tarkastella kriittisesti.

Nykyisin paljon puhuttu polarisaatio ihmisryhmien välillä kertoo symbolisen ajattelun heikkoudesta. Polarisaation sanotaan syntyvän jakamisesta ihmisryhmät symbolisesti meihin ja muihin: me hyviä, muut pahoja. Kuten aikaisemmin jo todettiin, symbolinen ajattelu tukee turvallisuuden tunteen ylläpitoa. Polarisaatio kertookin nimenomaan siitä, että epävarmuus on lisääntynyt yhteiskunnassa. Ryhmäidentiteetin tarkoitus on vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Vaatimus systeemisestä ajattelusta vain lisäisi turvattomuutta, koska maailma on muuttumassa yhä monimutkaisemmaksi ymmärtää. Yksilö haluaa luontaisesti pitää valintojensa määrän mahdollisimman pienenä.

Yksi näkyvimpiä merkkejä symbolisen ajattelun painottumisesta systeemisen (puhumattakaan luovan) ajattelun sijaan on tietoinen pyrkimys vääristellä totuutta, joka näkyy varsinkin poliittisessa retoriikassa meilläkin. Symbolisen ajattelun rajoittuneisuus ja epämääräisyys tiedon ja merkitysten luonnissa jättää harmaata tilaa epärehellisyydelle, jota poliitikot häpeilemättä käyttävät hyväkseen valtapyrkimystensä tueksi. Se on osin tietoista, koska poliitikot tietävät, että kansalaisten kyky systeemiseen ajatteluun on heikentynyt. Varsinkin some vahvistaa polarisaatiota ja valtamediakaan ei näytä aina löytävän keinoja (tai halua) oikaista viestintää totuudenmukaisemmaksi. Demokratia on muuttumassa idiokratiaksi.

Lopuksi

Aikamme viheliäiset ongelmat,

1. ilmastonmuutos
2. luontokato
3. luonnonvarojen ylikulutus
4. ympäristön saastuminen

ovat tavallisen ihmisen ajattelulle ylitsepääsemättömiä kompleksisuudessaan ja keskinäisriippuvuudessaan. Jokainen ymmärtää silti varmasti jo nykyisin sisimmässään, että ongelmien perussyy on kulutuselämäntavassamme, joka ei ole huomioinut luonnon kestävyyttä. Siitä ei voi enää syyttää tietämättömyyttään.

Tuon merkityksen tunnustaminen kuitenkin aiheuttaisi ahdistusta oman vastuun puutteesta ja vaateista toiminnan muutokseen, joten ikävä tunne pitää hylätä kieltämällä joko itse ongelmat tai oma vastuu. Pään pensaaseen pistäminen on älyllistä epärehellisyyttä (eli typeryyttä) ja lakaisee vain ahdistuksen maton alle.

Toinen vaihtoehto olisi näkökulman muutos, joka johtaa luovaan ajatteluun. Hylätään minä/me-keskeisyys ja suuntaudutaan edes pienin muutoksin uudelleen kohti sellaista elämää, jossa arkiset valinnat ovat lähempänä tasapainoa kulutuksen ja luonnon kestävyyden välillä. Ahdistus jalostuu huoleksi ja vastuuksi. Ja vapauttaa samalla luovuuden osaksi arkea.

Edellä mainittujen viheliäisten ympäristöongelmien ja nykyisen keskustelukulttuurin välillä löytyykin sattumoisin analogia:

1. keskusteluilmastonmuutos (polarisaatiosta johtuva lämpeneminen)
2. ajattelukato (systeeminen ja luova ajattelu)
3. henkisten voimavarojen ylikulutus (vääriin kohteisiin)
4. keskusteluympäristön saastuminen (vihapuhe, maalittaminen, valehtelu)