Halujen kilpailun sekamelska

01.06.2019

Omistaminen on varmaan niin tuttu käsite kaikille, ettei sitä tule pohdittua sen enempää. Omistamista pidetään tavoiteltavana asiana elämänjuoksussa. Kukapa ei haluaisi omistaa asuntoa, autoa ja kesämökkiä järven rannalla? Omistamisen ajatellaan olevan tärkeää myös siksi, että omistus ikään kuin motivoi pitämään parempaa huolta omistuksen kohteesta. Onpa yhden suuren puolueen ohjelmassakin mainittu, että kannattavat yksityistä omistamista.

Omistamisen voi ymmärtää olevan myös yhteiskuntarauhaa ylläpitävä asia, koska omistussuhteista on sovittu yhdessä. Jos näin ei olisi, niin omistus määräytyisi todennäköisesti väkivaltaisesti vahvimman oikeudella, niin kuin se epäilemättä on toiminut ennen järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Jotta yhteiskunnassa vallitsisi yleinen turvallisuuden tunne, on järkevää puolustaa omistusoikeutta yhteisesti sovituin säännöin.

Omistaminen antaa valtaa omistusoikeuden kautta. Juuri valta luo omistajalle turvallisuuden tunnetta ja näin omistamisesta on tullut yksi turvattomuuden hallintamuoto. Joillekin toisille se voi olla uskonto, joillekin toisille pullo.

Voisi ajatella, että kun ihminen on päässyt osaksi yhteiskuntaa ja hän omistaa välttämättömimmät asiat olemassaolonsa turvaamiseksi, niin hän olisi tyytyväinen ja onnellinen. Kun on katto pään päällä, lämmin huusholli, rahaa saa riittävästi, jotta voi hankkia tarpeelliset elämisvälineet ja ravintoa kaappiin, niin luulisi, että se poistaisi turvattomuuden tunteen ja ei olisi enää tarvetta omistaa enempää. Mutta ei, ei se näin mene.

Joku kumma sisäinen ääni meissä vaatii, että aina vain pitää omistaa enemmän. Tai sitten pitää omistaa paremmin: isompi asunto, uusi auto, parempaa elektroniikkaa ja muita härpäkkeitä. Eikö omistaminen poistakaan turvattomuutta, jos sitä kerran halutaan lisää koko ajan?

Omistaminen voi olla toki myös pragmaattista eli se ei aiheuta sen kummempia tunne-elämän purskahduksia. Mutta omistaminen on joillekin ihmisille voimaannuttavaa. Omistamisen luoma vallantunne on yksi vihan muoto, vaikka sitä ei ehkä pikaisesti ajateltuna tunnistakaan. Viha syntyy pelosta kun joku ulkopuolinen uhkaa itseä. Ja pelkojahan ihmisen elämässä riittää, vaikka perustarpeet on tyydytettykin. Omistamisen halun takana vaanii pelko sosiaalisen aseman menetyksestä: häpeän pelko. Se ajaa meidät hankkimaan lisää pelimerkkejä sosiaalisen menestyksen voitokkaaseen kilvoitteluun. Sitä ruokkivat vielä ne kasvottomat markkinavoimat, joiden tehtävänä on kerätä kilpailun osallistumismaksut, joista ne todelliset pääpalkinnot syntyvät kuin huomaamatta.

Eräs vinoutuma tässä perustarpeiden tyydyttämisen ja halujen kilpailun sekamelskassa on omistusasuntojen vuokraaminen taloudellinen voitto mielessä. Harva ehkä tulee edes ajatelleksi, mikä karmea virhe yhteiskunnallisesti on asunnon omistaminen vuokrauskäyttöön. Koska omistaminen on kulttuurissamme pyhää - alun perin ihan hyvästä syystä, sen ulottaminen myös taloudellisen voiton tavoitteluun toisten ihmisten perustarpeiden tyydytyksessä on suuri vääryys. Omistusasuntojen vuokraaminen nostaa vuokrat nimittäin pilviin ja ne, joilla perustarpeiden tyydyttäminen ei oikein muutenkaan onnistu taloudellisesti, joutuvat kärsimään turhaan. Turvallisuuden tuottajasta onkin tullut turvattomuuden tuottaja.

Entäpä, jos omistusasuntojen vuokraamista ei sallittaisi ollenkaan? Vapaan markkitalouden kannattajan korvissa se kuulostaa varmaan aika karmealta. Omistusoikeuden pyhyyttä olisi myös loukattu. Mutta, jos vuokra-asuntoja saisi omistaa vain voittoa tuottamattomat yhteisöt, niin silloin asuntojen vuokrat vastaisivat lähemmin niiden käyttökustannuksia ja investointien kuoletuksia. Vuokrahinnat romahtaisivat ja asuntoja olisi tarjolla kaikille tuloista riippumatta. Asumistukia ei tarvittaisi ja valtiontalous olisi hieman vakaammalla pohjalla. Perusturvallisuuden lisääntyminen vähentäisi muutenkin yhteiskunnan kuormaa turvattomuuden haittojen korjaamisessa.

Onnistuisiko tämä poliittisella ratkaisulla? Tuskinpa enää. Kommunismin pelko on vielä verissä ja kapitalistisen järjestelmän kunniakas voitto tuoreena mielessä. Mikä sitten toimisi? No, tietenkin se, että ihmiset (lue: omistusasuntoja vuokralle antavat) oppisivat tulemaan paremmin toimeen pelkojensa kanssa ja tarve vallantunteen ylläpitämiseen häviäisi. Riittäisi kun on oma katto pään päällä.

Mikä siis neuvoksi? Aloittaa voisi tutustumalla esimerkiksi Erich Frommin tuotantoon. Vaikkapa Olla vai omistaa (1977).

Missä rakkaus hallitsee, siellä ei ole vallanhalua. Ja missä vallanhalu vallitsee, sieltä ei löydy rakkautta.

- C. G. Jung -

PS. Creafulness-blogi jää kesätauolle tarkkailemaan luonnon luovia prosesseja.