Hamaan tappiin asti

Ihmisen on ilmeisesti vaikea pitää yllä montaa ahdistusta yhtä aikaa. Kun korona-ahdistus oli päällä yli vuoden, ilmastoahdistus painui taka-alalle. Näin taitaa käydä aina julkisessa keskustelussa, jossa media pitää huolen siitä, että aina joku yksittäinen ongelma putkahtaa esiin ja siitä sitten puhutaan. Suomalaiset ovat tunnetusti yhden asian kansaa.

Oikeastaan jo ilmastoahdistuskin on esimerkki tästä samasta. Tiedossahan on, että näitä viheliäisiä ympäristöongelmia on useita samaan aikaan. No, ainakin neljä: ilmastonmuutos, luontokato, luonnonvarojen ylikulutus, luonnon pilaantuminen. Mutta aina vain yksi näistä on kerrallaan pinnalla. Kaikki kuitenkin johtuvat samasta syystä eli länsimaisen ihmisen elintavasta.

Saman huomaa, kun kuuntelee ekonomisteja, joita rahdataan aina kommentoimaan uutisiin. Hekään eivät osaa käsitellä yhtä aikaa kahta ongelmaa kerrallaan. Pääviesti on aina se, että jotain pitää tehdä, että talous saadaan taas kasvamaan. Mutta kun samaan aikaan pitäisi ratkaista ympäristöongelmia, jotka johtuvat juuri samasta talouskasvusta, niin ekonomistille lyö siinä kohtaa ilmeisesti aivot tyhjää. Yhteys ei nouse tietoisuuden ylemmille kerroksille.

Tavalliselle pulliaiselle tämä näyttäytyy ihan arkisissa asioissa. Kun pitäisi tehdä viisaita valintoja, niin ympäristöongelmat tuppaavat jäämään taka-alalle. Hankalaksi tämän tekee vielä se, että nämä yhteydet eivät aina ole niin selkeästi edes nähtävissä. Esimerkkejä löytyisi pilvin pimein, mutta tässä yksi.

Harva autoilija tulee ajatelleeksi, miten auton kulutus ja päästöt nousevat suuresti nopeuden kasvaessa. Tämän tiedostavatkin ajattelevat, että ne minun päästöni nyt ovat hyttysen paska kokonaisuudessa. Ja vaikka kaahailun kustannukset kasvavat, niin lompakossa kyllä massia riittää. Lopputulos on sitten se, että autoilija päästelee aina niin kovaa kuin laki sallii.

Mahtaakohan kukaan tulla edes ajatelleeksi, että miksi pitää ajaa aina niin kovaa kuin laki sallii? Jokaisellahan on se vapaus, lienee tyypillinen selitys. Ja niinhän kaikki muutkin tekevät. Ja auta armias, jos joku ajaa hitaammin. Ohi pitää päästä. Vähän pitää osoittaa mieltä ajamalla puskurissa kiinni tai valojakin voi vähän vilkuttaa, että menepäs siitä pois alta estämästä minun vapauttani.

Sama logiikka on käytössä myös vähän kaikessa muussakin. Länsimaiseen elämäntapaan kun kuuluu se, että mikään ei riitä. Aina pitää saada enemmän, uutta ja parempaa tappiin asti. Se on se vapaus, mikä on kaikkein tärkeintä. Pitää olla vapaus saada tehdä, mitä huvittaa.

Kumpi siis nauttii suuremmasta vapaudesta: autoilija, joka lähes pakonomaisesti haluaa aina ajaa niin kovaa kuin laki sallii, vai autoilija, joka ajaa juuri sitä nopeutta, mikä tuntuu parhaalta? Vaikkapa ilmaston ja ympäristön tai oman kukkaron kannalta.

Kumpi osoittaa suurempaa rohkeutta tämän maailman kulttuurin paineissa: ohi kiihdyttämään haluava kaveri vai kuski, joka ajaa hitaammin kuin muut?

Niin kauan kuin suurin osa kansasta on pakkomielteisesti takertunut elämäntapaan, jossa kaikkea pitää saada tehdä hamaan tappiin asti, on turha kuvitella, että mikään kovin paljon muuttuu. Niin kauan kuin ihmiskunta ei ole kypsy näkemään enempää kuin yhden ongelman kerrallaan, mikään ei tule muuttumaan. Silloin yhden ongelman ratkaiseminen tuottaa vain lisää uusia ongelmia. Vähän niin kuin koronapandemiassa tartuttavuusluku R0 > 1.