Häpeänauru

"Ettekö te häpeä!?"

Tokaisi tuore pääministeri ennen joulua eduskuntasalissa ja kohdisti tuon kysymyksen kokoomuksen kansanedustajille, jotka hiljaa olivat hyväksymässä Al-holin leirin lapsien jättämisen kurjiin oloihin, jopa kuolemaan. Vastaansa Marin sai naurun remahduksen salin oikealta laidalta.

Elisa Aaltola kirjoittaa häpeästä tuoreessa kirjassaan Häpeä ja rakkaus. Hän jakaa häpeän kahteen eri muotoon: tuhoava ja korjaava. Samasta tunteesta on kysymys, mutta erona on se, miten ihminen tuohon tunteeseen reagoi. Tuhoavassa häpeässä defenssit iskevät päälle ja häpeä pyritään karkoittamaan pois keinoilla, jotka eivät ole kauhean suotuisia. Ivallinen naurun remahdus on yksi tällainen.

Korjaavassa häpeässä ihminen tunnistaa olevansa jollain tavalla huono ja pyrkii muuttamaan jotain itsessään, jotta olisi parempi. Häpeä toimii silloin moraalikompassina. Tätä Sanna Marin kai peräänkuulutti.

Häpeä syntyy kun ihminen joutuu oman yhteisönsä katseen alle ja huomaa olevansa tuon yhteisön moraaliarvojen ulkopuolella. Yhteisö voi olla joko todellinen tai kuvitteellinen. Freud kutsui sitä kuvitteellista yliminäksi. Edellisessä postauksessa sitä kutsuttiin minäideaaliksi.

Mikä sitten mahtoi olla Marinin ajatuksena kokoomuspoliitikkojen moraaliarvoja kantavana yhteisönä? Vaikea mennä toisten pään sisään, mutta ainakin se voi olla joku näistä kolmesta: Suomen kansa, kokoomuksen äänestäjät tai oma lähipiiri.

Suomen kansan enemmistö kunnioittaa perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia, joihin Suomen valtio on sitoutunut. Tässä mielessä Marinin ajatus olisi ollut oikea, koska kansanaedustajan pitäisi pitää Suomen kansaa tässä mielessä moraaliarvojen kantajana. Niihin arvoihin kuuluu kansalaisten pelastaminen hädän alta ja varsinkin lasten. Ja jos kansanedustaja ei näitä arvoja kunnioita, hänen tulisikin tuntea häpeää.

Jos taas viiteryhmänä on oma äänestäjäkunta ja puolueen poliittisessa ohjelmassa ei kunnioiteta perustuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia, niin häpeääkään ei tarvitsisi tuntea. Mutta Marin kohdisti kysymyksensä juuri kokoomukselle, koska oli siinä uskossa, että puolue on vielä sitoutunut kunnioittamaan näitä arvoja. Hän ei sisällyttänyt tähän perussuomalaisia syystä, joka hyvin tiedetään.

Jos taas kansanedustajan viiteryhmänä on lähipiiri, Marinin toive saattaa toteutua, mikäli lähipiirissä on riittävästi suomalaisten enemmistön yhteisiä moraaliarvoja kunnioittavia ihmisiä. Naurun remahdus saattoikin silloin olla reaktiona kasvojen pesua edustajakavereiden silmien alla tai vain opittu puolustus poliittisen vastustajan vaatimuksen takia, mutta hiljaa mielessä häpeä voi myöhemmin toimia myös korjaavana tunteena kun pääsee kotiin. Tätä varmaan pääministerikin toivoi.

Yksi mahdollisuus tuohon ivalliseen naurureaktioon on se, että kokoomuslaiset ymmärsivät väärin Marinin vaatiman häpeän syyn. Näin voisi ainakin kuvitella, koska jälkeenpäin ihmeteltiin, miksi kansanedustajan tulisi hävetä välikysymyksen tekemistä. Sehän koski näennäisesti ulkoministerin toimintaa. Marin kuitenkin selkeästi puhui juuri tästä lasten jättämisestä leirille omassa puheessaan, joten väärinkäsitys oli joko tahallinen tai sitten se johtui tyhmyydestä. Kumpaakin sietäisi kansanedustajan hävetä.

Ivallisia naurun remahduksia on odotettavissa jatkossakin. Häpeämättömyys tuli perussuomalaisten mukana eduskuntasaliin paraatiovien kautta vuonna 2011.