Huoli ei saa peukutuksia enää

Väkivalta poliisia kohtaan on lisääntynyt, kertovat uutiset. Samoin sosiaali- ja terveysalalla toimivia kohtaan. Myös varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa opettajat kokevat enemmän väkivaltaa. Sanovat, että se johtuu siitä, että luottamus yhteiskunnan instituutioihin ja kanssaihmisiin on romahtanut. Armottumuus leimaa tätä päivää. Mistä voisi olla kysymys?

On selvää, että jos ihmisiin ei luoteta, niin se synnyttää turvattomuutta ja sitä vastaan on puolustauduttava. Kun yhteisö ei enää tarjoa turvaa, niin yksilön on keksittävä omat keinot puolustautumiseen. Joillekin väkivalta on se viimeinen vaihtoehto kun luovuus on kadonnut. Mutta mitä sille luottamukselle on tapahtunut, jos sitä on ennen ollut enemmän?

Luottamus toista ihmistä kohtaan syntyy kun huomaa, että se toinen tuntee vastuuta muista ihmisistä, on valmis huolehtimaan muista. Jos toinen keskittyy vain omaan itseensä ja ei ole valmis vastavuoroisuuteen muiden kanssa, hän ei oikein säteile luottamusta ympärilleen.

Tälle ajalle on tyypillistä yksilökeskeisyys. Sitä on tuputettu meille viimeiset ainakin 50 vuotta. Markkinavoimathan siitä tykkää. Yksilönvapaus on arvona nostettu yhteisöllisyyden yläpuolelle. Vapauteen kuuluvaa vastuuta korostetaan, mutta sillä tarkoitetaan vastuuta itsestä, ei muista.

Vastuu muista tarkoittaa huolenpitoa. Vastuullisuuteen liittyy siten aina huoli tunteena. Kannan huolta toisesta, haluan huolehtia siitä, että toisella menee hyvin. Jos huoli ei synny, ei synny vastuuta, eikä luottamus ala säteilemään. Huoli ei ole oikein muodikas tunne tänä päivänä, koska Don't worry be happy.

Huoli toisesta syntyy ihmisen kasvun tuloksena (kts. Winnicott: The Development of the Capacity for Concern, sivu 73). Se syntyy kun ihminen on selvinnyt syyllisyyden aiheuttamasta ambivalenssista. Ihminen kokee yhtä aikaa sekä vihaa että rakkautta toista kohtaan. Viha syntyy keinona torjua omat pelkonsa. Kun pelko estää rakkauden, se aiheuttaa syyllisyyttä. Syyllisyyden ylittämiseen taas tarvitaan ympäristön tukea. Yksin ei siitä kukaan selviä.

Jos näen ihmisen makaavan puistossa maassa tajuttomana, pelkään auttaa häntä, koska saatan itse joutua vaaraan. Tai pelkään, että en kykene auttamaan ja joku voi tuomita minut siitä. Auttamisen halu kääntyy siten vihaksi: "mokoma spurgu, itsepähän on aiheuttanut ongelmansa."

Toisaalta luottamuksen rapautuminen näkyy myös siinä, että huolenpitoa ei haluta ottaa vastaankaan. Yksilönvapauteen naitettu vastuu itsestä kun tarkoittaa sitä, että jokaisen tulee pärjätä omillaan. Jos siis joku toinen haluaa tarjota apuaan minulle, niin koen sen uhkana tätä eetosta vastaan. Olenko minä muka huono ihminen kun en pärjää yksin? Tai, jos apuja otetaan vastaan, se koetaan itsekkäästi vain omana hyötynä ilman kiitollisuuden herättämää vastavuoroisuuden tarvetta. Tällaiset ihmisuhteet kehittyvät helposti riippuvuussuhteiksi kun vastavuoroisuus loistaa poissaolollaan.

Jos siis haetaan syitä luottamuksen katoamiseen, pitäisi ajatukset kohdistaa ihmisen kasvuun ihmisenä, jolla mitataan ihmisten välisen vastavuoroisuuden toteutumista. Kasvu ei oikein ole suosittu keskustelun aihe tänä päivänä jostain syystä. Mielummin puhutaan menestymisestä ja kukoistuksesta. Niillä kun mitataan yksilönvapauden toteutumista.