Hyväksynnän vaihdanta normaaliuden hegemoniassa

(Sisältövaroitus: kirjoitus saattaa sisältää jonkin verran keittiöpsykologiaa, joka voi aiheuttaa ärsytystä joillakin erityisepäherkillä* lukijoilla)

Mediaa vähän laajemmin seuraamalla ei voi olla tunnistamatta erästä tärkeää ihmisen sosiaaliseen elämään suuresti vaikuttavaa arvoa: toisilta ihmisiltä hyväksynnän saannin merkitystä. Se korostuu varsinkin silloin kun puhutaan sosiaalisuuden tarjoamista positiivisista vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin. Vakioaihe lifestyle-kolumnistien kirjoituksissa.

Hyväksynnän saamisen katsotaan olevan merkityksellistä, koska silloin tunnemme kuuluvamme johonkin ryhmään meille tärkeitä ihmisiä ja se luo (ontologista**) turvallisuuden tunnetta. Myös itsetunnon ylläpitämisen ja lisäämisen kannalta hyväksynnän saaminen nähdään tärkeänä. Usein viitataan myös siihen, että ihminen on laumaeläin, joten hyväksynnän tarpeelle ajatellaan olevan jopa biologinen perusta. Tuon tarpeen täyttymistä pidetään elintärkeänä hyvinvoinnin kannalta.

Toisin päin ajateltuna voitaneen sanoa, että ontologisen turvallisuuden tunteen saamiseksi ja itsetunnon rakentamiseksi tarvitsemme toisten hyväksyntää. Se kertoo ilmeisesti siitä, että näistä on ollut puute, jonka täyttymiseen tarvitsemme toisia ihmisiä. Puute on ikään kuin potentiaalinen jano, jonka sammuttamiseen meidän tulee juoda aina silloin tällöin, jotta jano ei pääse yllättämään. Sammuttamisesta tulee tapa ja syy sen alla katoaa arkisen elämän vilinässä.

Ihmiset ovat tietysti kasvaneet psyykkisesti erilaisiksi eri syistä, jolloin tuon janon sammuttamisen tarvekin vaihtelee. Jotkut selviävät vähemmällä ja toiset tarvitsevat hyväksynnän tankkausta tiheämmin. Jälkimmäistä kutsuttiin aikaisemmin läheisriippuvuudeksi, mutta tätä käsitettä ei enää käytetä. Syynä lienee se, että hyväksynnän tarve on sisältynyt - kiitos maaretkallioiden – sellaisenaan osaksi normaaliuden hegemoniaa, jolloin tuo ikävä negatiivinen ilmaisu on jäänyt tarpeettomaksi.

Jatkumon toisessa päässä, ainakin teoriassa, olisi siis ihminen, jolla ontologisen turvattomuuden hallinta ja itsetunto ovat jo kunnossa, joten toisten ihmisten hyväksynnälle ei ole liiemmin tarvetta. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan sovi poikkeusyksilöinä edellä mainitun normaaliuden hegemonian varjon alle, joten heidän olemassaolostaan vaietaan. Tai sitten heitä ajatellaan mielikuvissa valaistuneina taruolentoina, kuten Buddha, Jeesus, Gandhi tai Jari Sarasvuo.

Minkälaisilla keinoilla toisten hyväksyntä sitten saavutetaan? Ensimmäisenä tulee varmaankin mieleen erilaisten onnistuneiden tekojen tarjoaminen muiden tietoisuuteen. Hyväksyntää janoava olettaa, että kaupallisen ja sosiaalisen menestymisen esiin tuominen laukaisee toisissa hyväksynnän ilmaisun, jos tilanne vuorovaikutukselle on otollinen. Näiden tilanteiden luomista voi itsekin edesauttaa ja sosiaalinen media on tähän oiva apuväline. Myös työ, harrastukset ja vuorovaikutusta varten erikseen järjestettävät ajanviettotilaisuudet tarjoavat hyvän mahdollisuuden monikeskiselle hyväksynnän vaihdannalle.

Talouselämä on myös huomannut hyväksynnän vaihdannassa kaupallista potentiaalia ja se onkin luonut monenlaisia keinoja sen mahdollistamiseen. Itse asiassa nykyisen kulutuskulttuurin ytimen muodostaakin ajatus hyväksynnän vaihdannasta ja sen taloudellisesta sidonnaisuudesta. Markkinavoimat pyrkivät ylläpitämään tuota tarvetta mainonnan keinoin ja luomalla jatkuvasti uusia tuotteita ja palveluita. Sosiaalisen median jättiyrityksetkin ovat juuri tästä syystä jättiyrityksiä. Hyväksynnän saaminen kun on vain klikin päässä sitä janoavalle.

Hyväksynnän vaihdanta taloudellisena toimeliaisuutena on saavuttanut jo sellaiset mittasuhteet, että materiaalinen kuluttaminen ja ahkera liikkuminen paikasta toiseen on aiheuttanut myös ikäviä sivuvaikutuksia erilaisten ekologisten katastrofien muodossa. Yhteyttä hyväksynnän vaihdantaan ei ole kuitenkaan helppo tunnistaa ja varsinkaan tunnustaa, koska se järkyttäisi liikaa tämän ihmisen perimmäisen psyykkisen tarpeen asemaa normaaliuden hegemoniassa.

Jos yhteyden kuitenkin tunnistaisi ja hyväksyisi, mitä hegemonian purkamiseksi sitten voisi ja tulisi tehdä? Pelkästään romuttamalla hyväksynnän vaihdannan nykyiset keskeiset ja yleisesti käytetyt keinot seuraisi ikäviä vaikutuksia. Todennäköisesti siitä aiheutuisi ihmisille valtavia psyykkisiä ongelmia, kun ontologisen turvattomuuden hallinta häiriytyisi ja itsetunto romahtaisi. Nopea muutos on siksi mahdoton, vaikka sillä voisikin olla välittömiä suotuisia vaikutuksia maapallon ekologiseen kestävyyden palauttamisessa kulutuskulttuurin murentumisen jälkeen.

Ainoa toivoa luova ratkaisu lienee tarjota jotain muuta hyväksynnän vaihdannan tilalle psyykkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Ratkaisuja on kyllä esitetty jo muutamia vuosituhansia eräissä kirjoituksissa ja suullisessa perimässä sekä lännessä että idässä, mutta niiden merkitys on vaimentunut länsimaisen tieteellisen maailmankuvan tultua valtaan suunnilleen samanaikaisesti ekologisten kriisien kanssa.

Näissä unohdetuissa kirjoituksissa on kerrottu, miten ihminen voi ylittää biologiset viettinsä ja synnyttää ontologisen turvallisuuden tunteen ihan vain itsekseen. Olisikohan nyt aika avata hieman näitä kirjoituksia jälleen ennen kuin on myöhäistä?

* erityisepäherkkä:

Erityisherkkyys on hyvin tunnettu ominaisuus ihmisessä ja heitä ajatellaan olevan 15 - 20 % populaatiosta. Koska ominaisuus on jatkumo, siitä seuraa väistämättä, että normaalijakauman toisella laidalla on 15 – 20%:n unohdettu ryhmä erityisepäherkkiä ihmisiä. Erityisepäherkälle on tunnusomaista muun muassa tunnepuheen välttely.

** ontologinen turvallisuus:

"Ontologinen turvallisuus on jatkuvuuden ja elämänhallinnan vahva merkityksellistäjä ihmisen elämässä. Turvallisuuden tunne syntyy positiivisesta ja vakauttavasta kokemuksesta, jossa vältytään kaaoksen ja ahdistuksen kokemuksilta." (https://journal.fi/janus/article/download/76919/64263/199385, s. 161)