Ihmiskäsitykset näkyville

Entinen vasemmistolainen poliitikko Jouko Kajanoja kirjoittaa blogissaan hyvinvointivaltion tilasta ja erottaa kaksi hypoteesia, jotka vaikuttavat taustalla. Nämä muodostuvat hänen mukaansa kahdesta erilaisesta ihmiskuvasta, joiden jännitteessä hyvinvointivaltio kehittyy.

Hyvinvointivaltion puolesta puhuu ihminen, joka arvostaa yhteisöllisyyttä, tasa-arvoa ja eriarvoisuuden vähentämistä. Vastustajan mielestä on menty jo liian pitkälle ja yksilöä pitäisi ohjata henkilökohtaisen ponnistelun ja pärjäämisen eetos, joka rapistuu liiallisessa holhouksessa.

Olisi hyvä, jos näistä erilaisista ihmiskäsityksistä puhuttaisiin enemmänkin. Monet asiat ja puhujien motiivit tulisivat selkeämmin esille, jos taustalla olevat ihmiskuvat olisivat näkyvillä. Nykyisin puhutaan paljon polarisoitumisesta ja yksi merkki on juuri erot siinä, minkälainen käsitys meillä on itsestä ja toisista. Kenen joukoissa seisot, niin kuin AgitProp aikoinaan lauloi.

Miksiköhän ihmiskäsityksestä puhuminen on vähän niin kuin tabu? Tai no, ainakin Jouko Kajanoja tunnustaa kuuluvansa tasa-arvoa kannattaviin. Onkohan sitten vaikeampaa myöntää kuuluvansa siihen toiseen ryhmään? Harvemmin kuulee tai lukee kenenkään myöntävän kannattavansa eriarvoisuutta. Se kun ei kuulosta oikein hyvältä noin moraalisessa mielessä.

Yksilökeskeinen ihmiskuva korostaa omaa ponnistelua pärjäämisessä. Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kaikki eivät pärjää yhtä hyvin. "Se on vain itsestä kiinni", vaikka yhä enemmän on myös tuotu esiin kuinka paljon menestymiseen vaikuttavat kasvamisolot, sosiaalinen periytyvyys ja onnikin. Meritokratiaan uskova ei silti helposti uskostaan luovu.

Meritokratian sijasta pitäisi pikemminkin puhua hierarkkisesta ihmiskäsityksestä, joka erottaa sen selkeämmin tasa-arvoisesta ihmiskäsityksestä. Yksilökeskeisessä ajattelussa hierarkia muodostuu yksilöiden välillä. Paremmin menestynyt yksilö on arvokkaampi ihmisenä kuin heikommin menestynyt.

Toinen hierarkkinen tapa arvottaa ihmisiä on ryhmäkeskeinen. Sen näkyvin muoto on tietysti kansallismielisyys eli ajatellaan, että eri kansanryhmät ovat eriarvoisessa asemassa. Yleensä oma viiteryhmä on tietty arvokkaampi kuin joku toinen. Eriarvoisuus ei johdu menestymisen variaatioista, vaan syntyperästä tai jostain muusta pysyväksi kuvitellusta ominaisuudesta.

Hesarissa laaja kirjoitus muinais-dna:n tutkimuksesta tekee kansallismielisyydestä puhumisesta kuitenkin aika lapsellista. Suomalaiset kun ovat sekoitus Afrikasta tulleista metsästäjä-keräilijöistä, Lähi-idän maanviljelijöistä ja idän paimentajaheimoista. Kielikin on kehittynyt muinaisvirolaisesta murteesta. Ihmiset ovat kulkeneet ristiin rastiin kautta aikojen sekoittuen keskenään, mikä on tietysti tehnyt geeniperimälle pelkkää hyvää.

Nyt jopa tuoreet talousnobelistit kumoavat käsityksiä siitä, että maahanmuutto ankeuttaisi jotenkin paikallisväestöä taloudellisesti kun tilanne on ollut juuri päinvastoin. Oliskohan jo aika päivittää ihmiskäsityksiä?

Kajanojan ajatus siitä, että ihmiset voidaan laittaa janalle, jos toisessa päässä on yksilökeskeisyys ja toisessa yhteisöllisyys on tavallaan tuttu toisestakin yhteydestä.

Kiintymyssuhdeteoriassa välttelevästi (dismissive) kiintyneet ovat itseriittoisia, itsekkäitä jopa narsistisia. Varsin yksilökeskeisiä siis. Ristiriitaisesti (preoccupied) kiintyneet taas takertuvia ja muista riippuvaisia. Yhteisöllisyyteen pyrkiviä siis tavallaan. Molemmat turvattomasti kiintyneitä ja muodostavat vastakkaisen parin.

Toisen ulottuvuuden muodostavat sitten turvallisesti (secure) kiintyneet ja pelokkaasti (fearful) kiintyneet ollen toistensa vastakohtia. Näin saadaan kaksi ulottuvuutta ihmiskäsityksiksi, joita voidaan kuvata nelikentällä.

(Lähde)

Jos vaakasuunta kuvaa eroja ihmisen suhteessa toisiin, niin pystysuunnassa eroja suhteessa itseen. Turvallisesti kiintyneet luottavat itseensä ja ovat vapaita luovaan elämään. Pelokkaat ovat kadottaneet sekä luottamuksen itseensä että luovuuden.

Nyt pitäisi vain saada nämä ihmiskäsitykset selkeämmin mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja alkaa luomaan politiikkaa, joka perustuu tavoitteeseen kehittää ihmisen suhdetta itseensä kohti avoimuutta ja luovaa asennetta. Toisin sanoen kysymys on sekä yksilökeskeisyyden että yhteisöllisyyden, sekä itsekkyyden että läheisriippuvuuden, ylittämisestä.