Irtipäästäminen

Lisää, enemmän, uudestaan

Ihminen tarvitsee elääkseen ravintoa ja vettä sekä suojaa äärilämpötiloja ja muita fyysisiä uhkia vastaan. Lajimme homo sapiens, viisas ihminen, on oppinut vastustamaan näiden resurssien puutosta kehittymällä sosiaaliseksi olennoksi, joka osaa luoda yhteisöllisiä toimintamalleja suojakseen. Maapallon kehittyneissä maissa onkin jo saavutettu sellainen aineellisen hyvinvoinnin taso, jossa kaikilla ihmisillä pitäisi olla elämisen perusteisiin riittävät resurssit saatavilla.

Kulttuurien kehittyminen on kuitenkin johtanut siihen, että ihmiselle ei ole riittänyt vain edellä kuvattujen perustarpeiden tyydyttäminen. Historian saatossa aineelliset resurssit eivät ole jakautuneet tasaisesti. Metsästys- ja keräilykulttuurissa ne jaettiin vielä kaikkien yhteisön jäsenien kesken. Maanviljelyn alkaessa tilanne muuttui kun maan ja karjan omistaminen määritti oikeuden näihin resursseihin. Teollistuminen syvensi jakoa omistavan luokan ja muiden välillä. Tämän päivän finanssitalouden johtamassa maailmassa 1% rikkaimmista ihmisistä omistaa jo enemmän kuin muut yhteensä. Forbesin arvion mukaan kahdeksan maailman rikkainta omistaa yhtä paljon kuin vähävaraisin puolisko: 8/3 600 000 000 ihmistä.

Epätasainen resurssien jakautuminen aiheuttaa epävarmuutta niissä, jotka kokevat niukkuutta ja toisaalta myös niissä, jotka resursseja omistavat niiden menettämisen uhan takia. Länsimaiseen ihmiseen on siksi sisäistynyt tarve lisätä sekä hyödykkeiden määrää että niiden hankintaan tarvittavien resurssien omistamisen varmuutta turvallisuuden tunteen ylläpitämiseksi. Näiden tarpeiden pohjalta on syntynyt uusi ihminen - homo economicus, jonka olemuksen keskeisin tavoite ja sisältö on kasvu: taloudellisen vaurauden ja sosiaalisen menestyksen lisääminen.

Aineellisen kasvun eetos on ihmiseen syvälle sisäistynyt normi. Täyttääkseen tämän elämäntehtävänsä ihminen haluaa lisää ja enemmän. Lisää varallisuutta, lisää tavaroita, lisää elämyksiä...enemmän seuraajia, enemmän tykkäyksiä. Epävarmuuden mörkö on johtanut myös siihen, että ihminen hamuaa tuttua ja turvallista: uudestaan ja uudestaan samoja elämyksiä, samoja kokemuksia, samaa kuin muutkin. Nämä toimivat identiteettien rakennuspalikoina, joita ihmiset shoppailevat turvattomuuden torjumiseksi. Sivuvaikutuksina on ilmestynyt ilmastonmuutos ja muita ympäristö- ja yhteiskunnallisia ongelmia.

Silloin tällöin uutiskynnyksen ylittävät tarinat, joissa joku on hypännyt pois tästä oravanpyörästä. Jättänyt turvallisen ammattinsa ja muuttanut maalle aloittaakseen omaehtoisen ja mahdollisimman omavaraisen elämän. Se lienee merkki siitä, että jokin meissä kaipaa sellaista elämäntapaa, jossa perustarpeet voidaan tyydyttää omavaraisen arkisen toiminnan kautta ilman tarvetta kasvattaa sellaista omaisuutta, jota siihen ei tarvita. Ehkä tällaista ihmistä pidetään salaisesti jopa rohkeana ja kunnioitettavana. Koemme hänessä häivähdyksen vapaudesta, jonka voi saavuttaa luopumalla niistä vaatimuksista, joita jatkuvan kasvun paineet aiheuttavat.

Mutta sitten iskee todellisuus päälle. Mistä kaikesta minun pitäisi muka luopua? Juuri uudelleen sisustetusta rivitalokolmiosta? Ensi keväänä pitäisi vaihtaa auto isompaan? Joka syksyinen Thaimaa-lomaviikko? Kuntosalikortti? Golfkerhon jäsenyys? Netflix, some, jos netti ei toimi kunnolla siellä korvessa? Työkaveriporukan saunaillat?

Ei ihme, että tämän päivän hyväosainenkin ihminen elää ristiriitaisissa tunnelmissa. Oma elämäntapa on juurtunut syvälle ja nyt sitä uhataan monelta suunnalta muutosta vaatimalla. Niukkuuden kammo, ympäristötietoisuuden aiheuttama huono omatunto ja orastava pelko omistamisen luoman turvallisuuden tunteen rapautumisesta aiheuttavat sisäistä levottomuutta kun uutiset toistavat näitä uhkia. Mikä siis neuvoksi?

Helpoin tapa estää ikävien uutisten aiheuttama levottomuus on kieltää kaikki: uhkat eivät ole todellisia. Toinen keino on uskoa kehitykseen, joka tuottaa uusia teknologisia ratkaisuja, jotka poistavat uhkat joskus tulevaisuudessa. Ratkaisua etsitään myös yhteiskunnan rakenteen muutoksista, jolloin yksilön vastuuta ei tarvitse tiedostaa. Yksi keino on selittää oma vaikutus maailman ongelmiin mitättömäksi verrattuna muihin syntisempiin vaikuttajiin. Muutoksen vastustaminen omassa elämässä on näin helppoa ja kivutonta.

Miksi minun pitäisi siis luopua mistään? Siksi, että ennen pitkää luopuminen elämäntävastamme ei tule olemaan enää meidän oma valintamme ja silloin pudotus tulee olemaan raastavan tuskallinen.

Luopuminen on vaativaa ihmiselle, joka on löytänyt elämäntavastaan keinot turvattomuuden hallintaan. Ihminen takertuu näihin keinoihin silloin kun vaihtoehtoja ei ole tiedossa. Jotta elämäntavan muuttaminen olisi mahdollista, tarvittaisiin kokonaan uudenlaista ajattelua. Se tarkoittaisi sitä, että luopumista kasvusta ei enää nähtäisi vain paluuna tilaan, jossa on vähemmän kaikkea, vaan siirtymisenä tilaan, jossa voidaan luoda uutta. Ja juuri luovuus olisi se keino, jolla epävarmuutta vastaan voi taistella. Turvallisuuden tunne syntyy silloin omasta itsestä. Sitä ei tarvitse enää ostaa rahalla.

Muutos on mahdollinen luopumalla ensin talouskasvun eetoksesta. Vasta kun on luopunut siitä, on mahdollista nähdä muita vaihtoehtoja ja esteet luovuudelle poistuvat. Irtipäästäminen vaatii siis rohkeutta ja tahtoa heittäytyä tuntemattomaan. Mikä siis motivoisi meitä kasvattamaan tuota tahtoa ja millä keinoilla voisimme tukea muitakin siihen? Siitä myöhemmin, mutta tutkitaan aihetta hieman toisista näkökulmista ensin.

Buddhan ohje luopumiseen

Siddhartha Gautama niminen pohjoisintialainen prinssi teki aikanaan valinnan, jonka seurauksena hänen ajatuksiaan irtipäästämisestä on pohdiskeltu jo yli 2.500 vuoden ajan. Buddhana myöhemmin tunnettu Siddhartha G. päätti luopua vaurauden kyllästämästä elämästään ja lähti vaeltelemaan niukkuuden parissa kamppailevien ihmisten seuraan tarkoituksenaan tutkiskella, mistä ihmisen kärsimys johtuu. Aikansa köyhyystutkija siis.

Buddha tuli lopulta siihen lopputulokseen, että kärsimys (paalinkielessä dukkha, engl. suffering) johtuu ihmisen taipumuksesta takertua (upadana, clinging) mielihyvää tuottaviin haluihin (tanha, craving). Halut kuuluvat elämään ja eivätkä sinänsä ole pahoja. Pahaa on takertuminen, jolloin toiveena on ahdistuksen torjunta, mutta se vain lisää sitä. Muita torjuntakeinoja Buddhan opeissa ovat ahneus (lobha, greed), viha (dosa, aversion) ja harhaluulot (moha, delusion). Buddhalaisuudessa perisynniksi mielletään tietämättömyys (avijja, ignorance) eli kyvyttömyys olla tietoisesti läsnä ja nähdä kärsimyksen syyt. Kärsimyksen voi poistaa päästämällä irti (nekkhamma, renunciation) haluihin takertumisesta.

Kaikki nämä mainitut kärsimykseen johtavat torjuntakeinot ovat tuttuja meidänkin ajallemme ja erityisesti tunnistettavissa nykyisessä elämäntavassamme. Mielihyvää haetaan kuluttamisesta, ahneus antaa jatkuvalle kasvulle energiaa, viha on peräisin eriarvoisuudesta ja harhaluuloilla kielletään todellisuus. Tietämättömyys on henkistä laiskuutta, välinpitämättömyyttä ja epärehellisyyttä.

Buddhan ehdottama kahdeksanosainen tie valaistumiseen on toki työläs tämän päivän kiireiselle ihmiselle, mutta ajatus irtipäästämisestä ansaitsee silti oman huomionsa. Sen kautta voisi nimittäin löytyä myös ratkaisuja koko maapallon tulevaisuuden kannalta ikäviin ongelmiin, joista meillä nykyihmisillä on vastuu. Olemmehan itse tuon uhkan aiheuttaneet. Irtipäästäminen nykyisen elämäntavan haitallisista muodoista ei kuitenkaan ole sekään helppoa. Tehtävää voisi helpottaa tekemällä ensin selvemmäksi, mitä esteitä muutokselle voisi olla.

Turvattomuuden hallinta

Ihmisenä olemisen ytimessä on turvallisuuden tarve. Ihminen on käynyt läpi monta eri vaihetta evoluutiossa ja sitä ilmentää myös aivojen rakenne. Kehitysvaiheet näkyvät siten myös niissä strategioissa, joilla turvattomuutta hallitaan. Ihmisen kulttuurista toimintaa ohjaa aika pitkälle se miten hyvin nuo keinot toimivat. Jos ylempi taso ei toimi, siirrytään alemmalle tasolle.

Ihminen on kehittynyt sosiaaliseksi olennoksi, koska yhteisöllinen toiminta antaa paremmat mahdollisuudet selviytyä elämän haasteista. Fyysisten perustarpeiden lisäksi sosiaalisuus on siksi myös yksi turvallisuuden lähde ja sen puute aiheuttaa yksinäisyyttä ja muita ikäviä tunteita.

Fyysisten uhkien vaara on nykyisin jokseenkin pieni. Yhteiskuntamme on kohtuullisen hyvin järjestäytynyt näitä vastaan ja Suomi on maailman turvallisimpia maita. Ravinnon ja veden saantikin on turvattu suurimmalle osalle, vaikka leipäjonojakin on. Sosiaaliturvassa on edelleenkin aukkoja. Sosiaaliset verkostot toimivat turvana monille ja yhteiskunnallakin on antaa monenlaisia apuja siihen. Toki parannettava siinäkin on.

Ylimpänä tasona ihmisen kehityksessä on itsetietoisuus eli havainto elämän jatkuvuuden hauraudesta, joka aiheuttaa ontologista turvattomuutta. Sen torjuntaan käytettävät hyvät keinot alkavat kuitenkin olla vähissä. Uskontojen rooli katoaa, henkisyyttä ei arvosteta ja luovuus on tukahdutettu. Keinoja etsitään siksi alemmilta tasoilta.

Sosiaalisuuden merkitys turvallisuuden lähteenä onkin korostunut nykyaikana. Jos sitäkään ei ole tarjolla riittävästi, niin ihminen siirtyy tukahduttamaan ahdistustaan biologisten viettien tyydyttämisellä yli tarpeen, joka toimii vain hetken ja aiheuttaa riippuvuuksia ja muita epäsuotuisia sivuvaikutuksia.

Kun ylikulutuskaan ei riitä, niin viimeisiksi keinoiksi jää sitten joko todellisuudesta pakeneminen tai ahdistuksen poistaminen kuviteltu uhka tuhoamalla kun oman angstin syy on projisoitu ulkopuolelle joihinkin heikompiin kuten maahanmuuttajiin, työttömiin tai köyhiin.

Henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että ihminen kypsyy ylittämään biologiset viettinsä ja sosiaaliset paineet turvattomuuden hallinnassa. Henkisen kasvun yksi merkittävä saavutus on itsereflektio eli kyky nähdä itsensä toimijana, jolla on vaikutusta ympäristöönsä. Kun tähän liittyy myös kyky empatiaan, ihmisestä tulee vastuullinen toimija, joka kykenee vuorovaikutukseen muiden ihmisten ja luonnon kanssa. Se taas vapauttaa luovuuden, joka ylläpitää luottamusta toimijuuteen ja luo siten pohjan ontologiselle turvallisuudelle.

Luova asenne on mahdollisuus muutokseen. Luova asenne tarkoittaa kiinnostusta tuntematonta kohtaan, halua nähdä rajan yli. Se on uteliaisuutta, joka toimii vastamyrkkynä henkiselle laiskuudelle. Tulemalla tietoiseksi omasta sisäisestä maailmastaan ja motiiveistaan, ihminen voi saada myös kyvyn päästää irti haitalllisista ja se luo tilan muutokselle.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Tietoiseksi tuleminen ei ole siis mahdollista ilman omaa kipua. Se hinta ihmisen on maksettava maailman pelastamiselta tuholta, jota se itse aiheuttaa kaiken aikaa.