Jakamisesta

Yhteisomistus, jakamistalous. Vanhoja käsitteitä uusilla nimillä. Ainahan ihmiset ovat ymmärtäneet jakaa resursseja tarpeen mukaan. Henkilökohtainen omaisuus tarkoitti aikanaan vain omia vaatteita ja työkaluja, aseita. Luolaan sopi kaikki asumaan ja yhteisen tulen ympärillä oli mukava lämmitellä. Päivän saaliit jaettiin kaikkien kesken. Jakaminen luo turvallisuuden tunnetta, kun tarpeellinen on saatavilla helposti ja nopeasti.

Vasta agraarikulttuurin mukana yksityisestä omistamisesta tuli merkittävää. Omistaminen tuo valtaa ja se taas luo näennäisen turvallisuuden tunteen. Aina kun on pelko, että joku tulee ja nappaa sen, vaikka juuri nyt en tarvitsekaan. Yksityinen omistaminenhan on meillä perusoikeus ja sitä valvomaan tarvitaan laaja arsenaali yhteisesti jaettuja resursseja. Tuo jälkimmäinen tuppaa unohtumaan helposti.

Omistamisen ihanuutta haastaa nyt uusi (tai vanha) tapa ajatella. Ehkä kaikkea ei tarvitsekaan itse omistaa, kunhan se on saatavilla kun tarvitsen. Kiitos digitalisaation resurssien käyttö on helpompaa hallita nykyisin. Liikkumisvälineiden yhteiskäyttö omien yksilöllisten tarpeiden mukaan helpottuu koko ajan, kun uusia ideoita keksitään. Robottibussejakin jo kokeillaan. Eikä yhteisöllinen asuminenkaan tarkoita enää huumesekoiluja kommuuneissa. Osuuskuntien arvostus kasvaa myös koko ajan. Hyvä näin.

On kuitenkin kaksi asiaa, joiden jakaminen ei ole ihan ongelmatonta, mutta kumpikin omalla tavallaan.

Ihmiset tuntuvat olevan hakusessa vastuun jakamisen kanssa. Ajatellaan vaikkapa ilmastonmuutoksen torjuntaa. Jotkut sanovat, että vastuuta ei pitäisi heittää yksilöille ja toiset sanovat, että jokainen voi vaikuttaa valinnoillaan. Entäs tämä koronaepidemia? Jotkut kaipaavat ohjeita ja määräyksiä muilta, vaikka jokainen tartunta on yhden ihmisen toiminnan vaikutuksen tulos. Yksilön vastuu vs. kollektiivinen vastuu? Ei tunnu olevan oikein kehittynyt vielä tämä ihmiskunta käsittelemään tätä ongelmaa.

Toinen jakamiseen liittyvä ongelma koskee kokemuksia. Pidetään yleensä hyvänä, että saa jakaa kokemuksia ja tunteita toisten ihmisten kanssa. Sen takia ihmiset hankkiutuvat toistensa seuraan kokemaan kaikenlaisia elämyksiä, koska kuvitellaan, että niiden elämysten jakaminen muiden kanssa on jotenkin merkittävää ja tarpeellista. Jos nyt ei muita paikalla ollutkaan, niin ainakin niitä elämyksiä voi sitten jakaa somessa ja työpaikan kahvipöydässä tai illalla tuopin ääressä kapakassa.

Kokemuksien jakaminen on itsepetosta. Kukaan ei voi mennä toisen pään sisään ja kokea asioita samalla tavalla. Jokainen kohtaa toisen ilmaisemat kokemukset oman kokemushistoriansa kautta ja ne värittyvät kunkin hetken omien tunteiden mukaan. Yksi esimerkki riittäköön:

Makaat itse tehdyn saunan lauteilla ja katselet saunan kattoa kun löylyn lämpö sulkee sinut syleilyynsä ja mieleen tulvahtaa sanoin kuvaamaton ihmetys siitä, että olet itse tuon kaiken saanut aikaan. Mieleen palautuu sekunnin murto-osissa monet muistot rakentamisen vaiheiden tuskan hetkistä ja iloista.

Kavereita voi kutsua jakamaan löylyjä, mutta tuota kokemusta ei kannata edes yrittää jakaa.