Julmaa (poliittista) peliä
Al-Hol kirkuu otsikoissa. 10 leirillä olevaa tuntematonta naista uhkaa kaataa Suomen poliittisen järjestelmän ja uuden hallituksen, jossa istuu 12 melko hyvin tunnettua naista. Kukaan ei tiedä näistä leirin naisista oikeasti mitään. Heihin ei olla oltu yhteydessä viranomaisten taholta. Epäillään kyllä, etteivät ehkä ole pullantuoksuisia äitejä, mutta joku voi olla sitäkin, ken tietää.
Perussuomalaisten ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Niikko ei vastannut kun häneltä kysyttiin äsken YLEn Aamussa pitäisikö näiden äitien lapset jättää leirille, jos kerran äitejä ei haluta Suomeen ja heitä ei voida erottaa toisistaan. Ei uskaltanut vastata. Voisi kuulostaa nimittäin julmalta.
Eilen A-studiossa käsiteltiin myös toista aihetta, joka liippasee lapsia kohtaan osoitettua julmuutta. Kyse oli maalittamisesta eli pyrkimyksestä vaikuttaa viranomaisten toimintakykyyn uhkaamalla heidän perheenjäseniään, myös lapsia, jopa väkivallalla. Julmuudella siis.
Miksiköhän tätä julmuuden näkökulmaa ei käsitelty ohjelmassa? Toimittaja ei edes pyrkinyt kertomaan keitä nämä kiusaajat ovat. Jättämällä tämän kertomatta hän suojelee tekijöitä, ei uhreja. Jos julmuuteen syyllistyviä kiusaajia ei nosteta esiin, he saavat jatkaa toimintaansa. Rangaistavaksi julmuutta tunteena ei saa. Vain teot. Siksi yhteisön pitäisi osoittaa, että se ei hyväksy julmuutta keskuudessaan, koska se edeltää tekoja.
Muuten käy niin kuin Frank Martela kertoo tässä jutussa tänään, joka koskee kylläkin seksuaalista häirintää, mutta mekanismi on sama. Pikkuhiljaa, askel askeleelta, julmuus tulee aina vain hyväksytymmäksi.
Mietipä tätä: jos julmuus hyväksytään lapsiin kohdistuvana, kukaan ei ole enää siltä suojassa.