Kasvu kadoksissa

Jos joku ihminen määritellään omahyväiseksi, umpimieliseksi, itsekeskeiseksi ja epäempaattiseksi, se voi herättää monenlaisia ajatuksia ja tuntoja. Sitä voidaan paheksua toisen tarpeettomana mollaamisena tai turhana psykologisointina - tai sitten sille voidaan antaa tutkittuun tietoon nojaavat perustelut.

Ihmisen psykologista kehitystä on kuvattu aikaisemmin enemmänkin. Tänä päivänähän se ei ole kovin suosittua. Ainakin Keltikangas-Järviseltä, Dabrowskilta, Eriksonilta, Frommilta ja Winnicottilta löytyi kuvauksia ihmisen kehityksestä psykologisena olentona. Kaikki nämä kertovat kypsymisprosessista, jossa pieni lapsi saa tuettuna välineitä suotuisaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Ja tuo kehitys jatkuu läpi koko elämän. Epäsuotuisa kehitys taas johtaa sosiaalisiin ongelmiin ja jopa psykopatologiaan.

Kasvaminen ihmiseksi käy läpi monenlaisia vaiheita ja nämä vaiheet ovat kerrostuneita kaikissa ihmisissä. Jos siis joku vaihe ei kypsy onnistuneesti, se jättää jälkensä ihmiseen ja tuo jälki voi näkyä tietyissä tilanteissa haitallisena käytöksenä. Ihmiset ovat kaikki erilaisia, eikä kukaan ole valmis, joten mitään kategorista jakoa ei voida tehdä ihmisten välillä. Eikä se ole järkevääkään. Se loukkaisi ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Jokainen on kuitenkin ihmisenä yhtä arvokas.

Tällainen henkisen kasvun viitekehys ei ole siis kovin suosittua tänä päivänä. Se johtunee yksilökeskeisyyden hegemoniasta ja arvorelativismista. Jokainen saa olla sellainen kun on ja ihmisten määrittäminen ulkopuolelta ei ole hyväksyttyä. Vaikka henkinen kasvu on silti olemassa olevaa todellisuutta, siitä on syytä vaieta, koska muutoin yksilöllisyys ja yksilönvapaus tulevat loukatuksi.

Jos joku kuitenkin tunnistetaan omahyväiseksi, umpimieliseksi, itsekeskeiseksi ja epäempaattiseksi, se on kiistatta merkki psykologisen kehityksen vajavuudesta, oltiin sen julkituomisesta mitä mieltä tahansa.

Kulttuurimme on muuttunut radikaalisti viiden viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja juuri yksilökeskeisemäksi. Aikaisemmin moraalinormit olivat näkyvämpiä. Huonoa käytöstä ei suvaittu ja sosiaaliset normit olivat tiukempia. Yksilönvapauden ja keskinäisen kilpailun avautumisen mukana normeja ylläpitävät rakenteet ovat heikentyneet. Tiukka uskontoperäinen moraalikoodisto on jo historiaa, mutta mitä on tullut tilalle?

Enää ei ole havaittavissa viitekehystä, jossa ihmisen kasvua voisi tutkia ja tunnistaa. Huono käytös ei aiheuta sellaista paheksuntaa kuin ennen. Kypsän ihmisen hyvää tarkoittava olemus tulkitaankin päinvastoin moraaliposeeraukseksi ja hyvesignaloinniksi. Ihmisen narsistiset piirteet ovat menestyksen merkki. Häpeää ja syyllisyyttä ei enää tarvita ihmisen käytöstä ohjaavina tekijöinä. Jäljet näkyvät.

Yhteiskunta on kuitenkin rakennettu sen varaan, että ihmiset toimijoina ovat vastuullisia ja kypsiä toimimaan yhteisön hyväksi. Tästä syntyykin ristiriitainen tilanne kun oletetaan ihmiset vastuuntuntoisiksi ja kykeneviksi ja samalla moraalikoodiston katoamisesta johtunut kehitys onkin johtanut siihen, että omahyväisyys, umpimielisyys, itsekeskeisyys ja epäempaattisuus ovat vain osoitus yksilöllisyydestä ja hyväksytään ihmisessä.

Nyt kun kaikenlaiset ympäristökriisit ja pandemiat ovat jo käsin kosketeltavaa todellisuutta, tämän kehityksen vaikutus on johtanut umpikujaan. Yksilönvapauden korostaminen on hukannut vastuullisuuden ihmisessä. Aikaisemman tiukan moraalikoodin tilalle ei ole tullut mitään sellaista, joka ohjaisi ihmisen kasvua. Mikään taho ei enää esitä vaatimusta ihmisen henkiselle kehitykselle ja sen johdosta jokainen tuijottaa vain omaan napaansa.

Toiveet paremmasta kohdistuvat nyt politiikkaan, teknologiaan ja talouden rattaiden voiteluun. Ei toimi. Ihmisen pitää muuttua. Katseet pitäisi suunnata sellaisiin tekijöihin, jotka tukevat ihmisen kasvua.