Kiusaajat kuplaantuu
Suomi on menossa sekaisin. Politiikasta on tullut kiusaamista ja kampittamista. Vähän joka toisessa kunnassa tuntuu pukkaavan pikku kriisiä. Kunnanjohtajien valinnat on suhmurointia ja omat ja kunnan intressit (lue: rahat) menee sekaisin.
"Parikkalan kunnanhallitus erosi - taustalla Parikkalan Raja Oy:n perustamiseen liittyvä epäluottamus"
"Parikkalan kunnanhallitus peruuttamassa eropäätöksensä"
Yleinen keskusteluilmapiiri on tulehtunut. Kuka enää viitsii lukea iltapäivälehtiä, puhumattakaan kommenttipalstoista. Vihapuhe ja kiusaaminen kukoistavat. Kumma kyllä siitä vaietaan kuka tätä harrastaa, vaikka kaikki tietävät, että sen juuret ovat yhden puolueen kannattajien arvomaailmassa. Puolue on tehnyt huonosta käyttäytymisestä poliittisen vaikuttamiskeinon ja kukaan ei pane hanttiin.
Miksi huono käytös ja toisten kiusaaminen on niin kivaa? Miksi ihminen ei itse sitä huomaa - tai ei välitä?
Henkisesti tasapainoisella ja kypsällä ihminen on kaksi keinoa hillitä omaa huonoa käytöstään. Ensimmäinen on syyllisyys. Ei tunnu kivalta, jos toinen loukkaantuu.
Kiusaajalta puuttuu syyllisyyden tunto. Vika on toisessa kun loukkaantuu: "mitään ei voi enää sanoa."
Jos henkisesti kypsällä ihmisellä joskus tulee pimeä hetki, eikä sosiaalisen vauhdin huumassa huomaa loukanneensa toista, hänellä on vielä yksi keino käytössään. Se on häpeä. Minkälaisen kuvan hän antaa itsestään muille, kun käyttäytyy huonosti.
Kiusaajalla tätäkään keinoa ei ole. Hän selviää häpeästä mitätöimällä sellaiset ihmiset, joiden mielestä hän antaa huonon kuvan itsestään. Kätevää. Huono homma kiusaajalle tulee vain siitä, että hän kaventaa mahdollisuuksiaan elää rikasta sosiaalista elämää. Tässä lienee yksi syy kuplaantumiselle.
On sitten vielä yksi keino selvitä siitä, että käyttäytyy huonosti. Voi pyytää anteeksi etukäteen. Olisi vaan hyvä samalla sanoa, miksi pyytää anteeksi. Pyytääkö anteeksi sitä, että loukkaa toista, vai sitäkö, että antaa huonon kuvan itsestään?