Kriisejä pukkaa

Tarkastellaanpa tässä kahta ihmiselle ominaista ominaispiirrettä ja mitä vaikutuksia niillä voisi olla yhteilöllisessä elämässä. Ne ovat omahyväisyys ja umpimielisyys. Moni varmaan tulkitsee ne ensin leimaavina haukkumasanoina, mutta voidaan niitä tutkia hieman analyyttisemminkin, jotta ymmärrys ihmisestä voisi toivottavasti kasvaa.

Omahyväisyyden lähtökohtana on vajavuus erilaisuuden ymmärtämisessä. Ihminen ajattelee, että muut ovat samanlaisia kuin minä. Ei mikään harvinainen piirre meissä ihmisissä. Jos minä tavoittelen jotain, muidenkin täytyy tehdä sitä. Jos minä menestyn siinä tavoittelussa, olen hyvä. Jos muut eivät menesty, se on heidän oma vikansa. Siksi: jos minulla on joku asia hyvin, maailma koetaan hyvänä riippumatta siitä, mitä muut kokevat.

Joskus omahyväinen huomaakin, että joku toinen ei tavoittelekaan sitä, mitä hän itse tavoittelee. Omahyväiselle se on uhka, koska se asettaa kysymyksenalaiseksi sen, mitä haluan tavoitella. Onko se edes tavoittelemisen arvoista? Silloinhan oma menestyksenikin jää arvottomaksi. Tämä uhka poistuu, kun ajattelen, että tuo toinen toimiikin jonkin ideologian pohjalta. Ideologia on nykyisin paljon käytetty käsite, jolla tehdään toisen tavoittelema asia arvottomaksi, joten sitä ei enää koeta uhkana.

Omahyväisyys tarvitsee tuekseen kuitenkin myös muita. Tarvitaan kokemus siitä, että kuuluu ryhmään, joka tavoittelee samoja asioita. Sen ei tarvitse edes olla todellista. Riittää, kun kuvittelee olevansa tuon ryhmän jäsen.

Ryhmän syntyminen ja siihen liittyminen ei näin someaikana ole mitenkään hankalaa. Omahyväisyydelle on siis kulttuurissamme kelpo pohja, koska kuplia riittää kaikille. Oma kupla vahvistaa omahyväisyyttä ja muiden kuplien näkeminen ideologioiden kautta poistaa mahdollisen uhan todellisuuden paljastumiselta, oman vajavuuden näkemiseltä.

Umpimielisyys taas syntyy siitä, kun ihmisen ajatusmaailmalla on jäykkä rakenne. Se on syntynyt kokemuksien kautta siten, että vain tietyt asiat ovat juurtuneet mieleen pysyvästi. Maailma koetaan turvallisena, kun tuon rakenteen olemassaoloa ei uhkaa mikään.

Koska ihminen kohtaa elämässään jatkuvasti muutoksia, umpimielinen kokisi turvattomuutta, jos se päästäisi läpi kokemuksia, joiden merkitys ei ole tuttu. Torjuakseen tämän mieli ei päästä havainnosta syntynyttä kokemusta ajatteluun asti. Aivot lyövät niin sanotusti tyhjää. Ulkopuolinen voi todeta sen tyhjästä katseesta tai siitä kun umpimielinen alkaa puhumaan jostain aivan eri asiasta. Vastaavan voi huomata hyvin yleisesti somekirjoittelussa.

Omahyväisyys ja umpimielisyys kohtaavat helposti toisensa. Se johtaa välinpitämättömyyteen muista ihmisistä ja ympäristöstä, itsekkyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Takertuminen vanhaan estää muutoksen ajattelussa ja kun riittävän moni kokee maailman moninaisuuden vieraana, se estää yleisesti ongelmiin tarttumisen ja muutoksen parempaan.

Omahyväisyyden ja umpimielisyyden liitto johtaa myös hierarkkiseen ihmiskäsitykseen, jossa oma ryhmä koetaan muita parempana ja muut erilaiset siten uhkana itselle.

Hierarkkiselle ihmiskäsitykselle ei ole toista ääripäätä niin kuin harhaisesti nykyisin yleensä halutaan nähdä. On vain yksi ulottuvuus. Joko on hierarkkinen ihmiskäsitys tai sitten ei ole. Jos ei ole, voi sitä kutsuakin jollain nimelläkin, jos se helpottaa. Olkoon vaikka yhdenvertainen ihmiskäsitys.

Omahyväisyydestä ja umpimielisyydestä eroon pääseminen ei ole helppoa. Se vaatisi ponnistelua oman vajavuuden tunnistamisessa, joka on monille ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Voi se tapahtua jonkun henkilökohtaisen kriisin kautta ja tietysti hyvin johdetussa psykoterapiassa. Jälkimmäistä voisikin suositella kaikille omahyväisille ja umpimielisille. Vaikeus on vain siinä, että he eivät tietenkään omahyväisyydessään ja umpimielisyydessään sitä itse tunnista.

Kriisiähän ei kukaan toiselle toivo, vaikka omahyväisyyden ja umpimielisyyden yleistyessä lisää kriisejä epäilemättä tulee ennen pitkää vastaan. Melkoista hellettä pukkaa nytkin.