Kritiikin ja kiusaamisen raja

Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa loukkaamisesta ja loukkaantumisesta. Hänen viestinsä on se, että loukkaamista ei saisi tulkita liian herkkänahkaisesti. Kun pienestäkin loukkaantuu, oikean loukkaantumisen rajat hämärtyvät. Loukkaantuminen pitäisi hyväksyä vasta kun oikein tosissaan loukataan. JH-A ei varmaan itsekään pysty silti määrittelemään, missä sen rajan pitäisi olla.

Tämän nykyisen loukkaantumiseen liittyvän keskustelun tavoitteena on hämärtää raja kritiikin ja kiusaamisen välillä. Ei niinkään rajaa loukkaamisen asteiden välillä. Se on keino ajaa poliittisia tavoitteita eteenpäin. Rajaa voidaan hämärtää tekemällä huonosta käytöksestä normaalia. Sitä edistää se, että tehdään loukkaantumisesta merkki herkkänahkaisuudesta, jota ei pidä hyväksyä. Huonon käytöksen hyväksyminen on populistin keino murtaa eliitin valta.

Eliitti ei ole tässä tapauksessa rikkaat tai vallassa olevat poliitikot, vaan sivistys. Populisti näkee itsensä heikommassa asemassa olevana nimenomaan sivistyksellä mitattuna. Siksi hän käy taistoon sivistystä vastaan. Aseina ovat valehtelu, panettelu, ivaaminen, mitätöinti, julmuus. Loukkaantuminen on merkki puolustuksesta näitä vastaan ja siksi se pitää murtaa. Kun se on murrettu oma viesti menee maaliin.

Jaakko Hämeen-Anttila auttaa populisteja tässä kun hän sanoo, että ei pidä loukkaantua pienestä. Parempi keino estää kritiikin ja kiusaamisen rajan hämärtyminen olisi paljastaa kiusaaminen kutsumalla sitä kiusaamiseksi ja ilmaisemalla, että kiusaamista vastaan pitääkin puolustautua loukkaantumalla. Kritiikistä ei tarvitse loukkaantua. Kritiikki kohdistuu asiaan, kiusaaminen henkilöön. Sen rajan tulisi olla kirkkaan selvä.