Menossa lääkäriin?

Tässä muutama vinkki, joiden avulla potilas voi hedelmällistää hoitosuhdettaan terveydenhuollon kanssa. Vinkit toimivat sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Julkisessa reunaehdot asettaa hyvinvointialueen budjetti, yksityisessä omistajien voitontavoittelu.

1. Erilaiset tarpeet

Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että potilaan ja lääkärin tarpeet eivät kohtaa itsestään: potilas tarvitsee lääkäriltä apua oireisiinsa, lääkäri tarvitsee potilaita tehdäkseen työnsä.

Väite voi kuulostaa vähän rajulta, koska yleensä ajatellaan, että lääkärin ammatti on kutsumus. Todellisuudessa lääkäri tekee työtä saadakseen palkkaa, kuten kuka tahansa meistä.

Lääkärin työ on normatiivista. Se perustuu luokitteluihin, pisteytyksiin, viitearvoihin, todennäköisyys-laskelmiin, riskiarvioihin ja protokolliin. Lääkärin työ nojautuu laajoilta ihmisryhmiltä saatuun tutkimustietoon, jonka pohjalta lääkäri tekee arvioita ja määrää hoitoja ennalta määrättyjen sääntöihin ja ohjeisiin perustuen.

Lääkärin työn normatiivisuus johtuu siitä, että terveydenhuoltojärjestelmälle on asetettu tuottavuus- ja tehokkuusvaatimuksia. Yksilölliseen hoitoon eivät resurssit riittäisi kaikille. Lupaukset potilaan yksilöllisestä hoidosta näkyvät vain julkisuuteen tarkoitetuissa metatason visioissa ja tavoitteissa.

Normatiivisuuteen kuuluu myös kansanterveydellisiä aspekteja. Lääkärin työ onkin haasteellista, koska hän pyrkii hoitamaan yhtaikaa sekä potilasta että väestöterveyttä.

Potilaan tulisi huomioida edelliset seikat ja pitää itse huolta siitä, että saa lääkäriltä tarvitsemaansa yksilöllistä hoitoa. Tässä korostuvat vuorovaikutustaidot.

2. Vuorovaikutus

Lääkärin työ potilaan kanssa tulisi perustua vuorovaikutukselle. Yleinen oletus terveydenhoidon prosessista on kuitenkin se, että potilas kertoo oireet, lääkäri tekee diagnoosin ja määrää hoitotoimenpiteet, jolloin varsinaista vuorovaikutusta ei tarvita. Tämä on hyvin yksinkertaistettu ja hedelmätön tapa ajatella hoitosuhdetta.

Lääkärin lääketieteellinen kompetenssi on vain yksi osa-alue, johon potilassuhde perustuu. Kuten edellä mainittiin, lääkärin työ on normatiivista, jolloin yksilöllisen hoidon saaminen jää potilaan vastuulle ja juuri siihen tarvitaan aktiivista vuorovaikutusta lääkärin ja potilaan välillä.

Vuorovaikutuksen laatuun vaikuttavat monet lääkärin persoonallisuuden ominaisuudet kuten elämänkokemus, arvomaailma, asenteet, kognitiiviset kyvyt, tunnetaidot ja sen hetkinen mielentila vastaanotolla. Näillä on merkitystä siinä, kuinka lääkäri kohtaa potilaan ja miten kommunikointi sujuu.

Merkitystä on myös sillä, miten potilas asettuu oman kokemuksensa ja persoonallisuutensa puitteissa vuorovaikutukseen. Potilas voi olla kokemattomampi ja kyvyttömämpi vuorovaikutukseen kuin lääkäri tai sitten tilanne voi olla myös toisinpäin, mikä voi tulla yllätyksenä lääkärillekin. Lääkäri ei voi tietää etukäteen, miten nämä asettuvat. Joskus lääkäri tunnistaa potilaan potentiaalin vuorovaikutukseen ja saattaa mainita siitä potilaskertomuksessa (esim. asiallinen, adekvaatisti keskusteluyhteyteen).

Nobel-kirjailija Hermann Hessen kuvaus lääkärin ja potilaan kohtaamisesta kirjassa 'Kylpylävieraana Badenissa' (1924):

"Tajusin kuitenkin jo ongelmallisuuden muutaman minuutin kuluttua, ettei minun tarvinnut tämän lääkärin taholta pelätä sitä julmaa pettymystä, joka on minunlaisilleni ihmisille tuskallinen nimenomaan lääkärien vastaanotoilla: että potilas törmää älyn ja koulutuksen rakentaman valloittavan julkisivun takana jäykkään dogmaattisuuteen, jonka ensimmäinen lause tekee tiettäväksi, että potilaan katsomustapa, ajattelu ja terminologia ovat puhtaasti subjektiivisia ilmiöitä, lääkärin sitä vastoin ankaran objektiivisia arvoja."

Potilas on oman tilansa asiantuntija, mutta hänellä voi olla myös merkittävä määrä lääketieteellisestä tietoa koskien kyseenä olevaa vaivaa. Lääkäri ei voi tietää tätä etukäteen eikä useimmiten sitä odotakaan, jolloin lähtökohta vuorovaikutukselle on huono.

Voidaankin sanoa, että mitä enemmän potilas tietää sitä enemmän nousee kysymyksiä, joihin lääkäri ei löydä vastauksia. Niitä ei vain ole. Lääkärin työn kannalta hyvä hoitosuhde perustuukin eräänlaiseen tietämättömyyden tasapainoon.

Potilaan kannattaa siis etukäteen valmistautua vastaanotolle sopivalla strategialla, jolla hän voi itse aktiivisesti ja oma-aloitteisesti pitää huolta vuorovaikutuksen hedelmällisyydestä omaksi edukseen. Aikaa vastaanotolla on käytettävissä vain vähän.

3. Terveys vs. hyvinvointi

Terveys ja hyvinvointi käsitteinä saattavat mennä sekaisin keskusteluissa. Eron selventämiseksi kannattaa ajatella, että terveys on objektiivisesti mitattavissa kun taas hyvinvointi on potilaan subjektiivinen kokemus.

Lääkärin työ on nimenomaan terveyden ylläpitämistä ja edistämistä. Tätä tukee myös työn normatiivisuus. Lääketieteelliset arviot potilaan terveyden tilasta perustuvat potilaalle tehdyistä tutkimuksista saataville mittaustuloksille ja niiden raja-arvoille. Viitearvot perustuvat väestötason tutkimustietoon. Sairausdiagnoosi tarkoittaa poikkeamaa normaalista.

Lääkäri arvioi potilaan terveyttä eräänlaisen sapluunan (tai sapluunoiden) läpi. Mikäli potilaan mitattu objektiivinen terveyden tila ei mahdu sapluunan läpi tai mittaustuloksia ei ole, jää lääkärille vaihtoehdoksi joko määritellä potilaan tila toiminnalliseksi häiriöksi (ent. psykosomaattinen), ajan mittaan itsestään parantuvaksi ("jos oireet eivät häviä kahdessa viikossa, ota uudelleen...") tai sitten antaa lähete jatkotutkimuksiin erikoissairaanhoitoon.

Jälkimmäisen tekee ongelmalliseksi julkisella puolella pari tekijää. Ensinnäkin on olemassa riski, että lähetettä ei hyväksytä ja lääkärin maine saa kolauksen, jolloin lähete jää antamatta. Toiseksi julkisen puolen tutkimuksiin pääsy voi kestää huomattavan kauan, joten potilaan kannalta varteenotettavampi vaihtoehto olisi hakeutua omalla kustannuksella yksityiselle puolelle.

Terveyden ja hyvinvoinnin käsitteiden ero tulee myös esille silloin kun lääkäri määrää* lääkityksen, jolla normatiivisesti on terveyttä edistävä vaikutus.

Jokaiseen lääkeaineeseen sisältyy riski haittavaikutuksista, myrkkyjä elimistölle kun aina ovat. Koska haittavaikutus on potilaan subjektiivinen kokemus ja siten vaikuttaa hyvinvointiin, lääkkeiden käyttö on tasapainoilua terveyden edistämisen ja hyvinvoinnin välillä.

Haittavaikutusten ilmeneminen on lääkärille kiusallista. Onhan hän tavallaan aiheuttanut potilaalle kärsimystä ja hyvinvoinnin alenemaa. Siitä syystä lääkärin on vaikea myöntää, että haittavaikutukset olisivat johtuneet lääkkeestä. Lääkäri vetoaakin siihen, että kyseisen lääkkeen aiheuttamat haittavaikutukset ovat harvinaisia, joten ne eivät voisi johtua siitä. Kyseessä on kuitenkin ajatusharha, koska todennäköisyys haittavaikutusten saamisesta ja niiden syystä ovat kaksi eri asiaa. Eron ymmärtäminen korkeasti koulutetulle lääkärillekin voi olla hankalaa.

Jos potilas ottaa edellä kuvatun tilanteen esille vastaanotolla, siitä voikin tulla oiva testi siitä, miten hedelmällisesti lääkärin ja potilaan vuorovaikutus toimii.

4. Vastuu vs. velvollisuus

Myös nämä käsitteet menevät usein puhekielessä ristiin. Pitää siis ensin määritellä, mitä ne tässä tarkoittavat. Velvollisuus tulee ulkoapäin, vastuu sisältä. Velvollisuus on yhteisön asettama normi, jonka mukaan yksilön tulisi toimia. Vastuu taas on tunne, joka syntyy yksilön kokemasta huolesta ja halusta toimia kohteen hyväksi.

Määritelmän mukaan voisi siis sanoa, että lääkärin työ perustuu velvollisuuteen sen normatiivisesta luonteesta johtuen. Mikään ei tietysti estä lääkäriä tuntemasta vastuuta potilaastaan, mutta järjestelmä ei sitä edellytä eikä tue. Näin ollen hoitoprosessista puuttuu (huolen synnyttämä) reflektointi eli hoidon laadun seuranta. Jos seurantaa esiintyykin, sekin on normatiivista kuten muukin hoitotyö.

Reflektoinnin puute näkyy muun muassa siinä, miten lääkärin mahdollisesti tekemiin virheisiin suhtaudutaan. Itse asiassa virhe-sanaa ei terveydenhuollossa käytetä ollenkaan. Virhe on korvattu sanalla poikkeama. Poikkeamalla tarkoitetaan tilannetta, jossa lääkäri ei ole noudattanut ohjeita tai protokollia. Jos lääkäri on noudattanut ohjeita ja protokollia ja potilaalle koituu silti jokin haitta, lääkärin ei tarvitse tuntea vastuuta siitä.

Potilaalla on kyllä mahdollisuus puuttua kohtaamiinsa hoitohaittoihin. Hän voi tehdä terveydenhoitoyksikölle muistutuksen. Muistutus on tarkoitettu osoitukseksi hoitoon liittyvistä epäkohdista, jolloin niihin voidaan teoriassa puuttua. Se tarkoittaisi kuitenkin ohjeiden ja protokollien muuttamista, joka olisi hyvin raskas prosessi ja siihen harvoin ryhdytään. Muistutuksen luonteena onkin käytännössä potilaan pahan mielen kanavointi pois hoitoprosessista.

Potilaan kannattaakin suhtautua hoidon vastuukysymyksiin siten, että normatiivisessa hoitoprosessissa reflektointi on potilaan vastuulla.

5. Hierarkkinen ihmiskäsitys

Länsimaiset yhteiskunnat ovat polarisoitumassa, sanotaan. Useimmiten polarisoituminen nähdään liberaali/konservatiivi-akselilla. Toinen näkökulma polarisaatioon on hierarkkinen ja yhdenvertainen ihmiskäsitys.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat perustuneet viime suursotien jälkeen yhdenvertaisuuden periaatteelle. Kansainväliset sopimukset ja demokraattisten valtioiden perustuslait antavat samat ihmisoikeudet kaikille ja kaikkia tulisi kohdella yhdenvertaisesti.

Hierarkkinen ihmiskäsitys on vanhempi eikä se ole hävinnyt mihinkään. Hierarkkisessa ihmiskäsityksessä ihmiset eivät ole samanarvoisia keskenään, vaan jotkut ihmisryhmät nähdään alisteisina toisille. Yleensä hierarkkista ihmiskäsitystä kannattava kuuluu jälkimmäisiin.

Tällä hetkellä yhteiskunnassamme näyttäisi olevan ainakin puolet kansalaisia, jotka kannattavat hierarkkista ihmiskäsitystä, kun katsoo puolueiden voimasuhteita. Se aiheuttaa ymmärrettävästi jännitteitä perustuslain tulkinnoissa heidän tahoiltaan, kuten viime aikoina on nähty.

Joku organisaatio voi olla hierarkkisesti järjestetty, vaikka sen jäsenet kannattavatkin yhdenvertaista ihmiskäsitystä. Hierarkia voi olla käytännöllinen keino jakaa toimintatapoja ja velvollisuuksia ilman, että ihmisarvoa kyseenalaistetaan. Terveydenhuoltojärjestelmäkin voi olla tällainen.

Toisaalta - olisi kovin kummallista, jos terveydenhuoltojärjestelmässä työskentelevien ihmisten näkemykset poikkeaisivat kovasti siitä, miten yhteiskunta on muuten polarisoitunut. Kun ottaa huomioon lääkäreiden yhteiskunnallisen statuksen ja roolin järjestelmän hierarkiassa, ei voi välttyä ajatukselta, että hierarkkisen ihmiskäsityksen kannatus on voimissaan varsinkin lääkäreiden keskuudessa.

Potilaan tulisi olla tietoinen tästä ja suhtautua hoitosuhteeseen asian vaatimalla tavalla, mikäli hän haluaa pitää kiinni oikeuksistaan, jotka on määritelty sekä perustuslaissa että laissa potilaan asemasta ja oikeuksista.

Hedelmällistä vuorovaikutusta hoitosuhteeseen!

* Lääkemääräys on harhaanjohtava termi, koska lääkärillä ei ole oikeutta määrätä mitään. Potilaan tulisi olla tietoinen oikeuksistaan.

Kevennys netistä poimittuna:

OMA DIAGNOOSI
Miksi rasittaa terveysaseman henkilökuntaa, kun diagnoosin voi saada itse ja nopeasti.
Pissaa puun juurelle.
Jos paikalle kiirehtii muurahaiset, on sinulla korkea verensokeri.
Jos kärpäset – tulehdusta.
Jos kuivuu nopeasti – liikaa suolaa.
Jos tuoksuu lihalle – korkea kolesteroli.
Unohdit laskea housut alas – Alzheimer.
Yritit, mutta et kerennyt – Parkinson.
Jos et tunne tuoksua – Covid.

- tuntematon