Meritoposeeraus

Oikein tervetullut kirjoitus tänään Hesarissa siitä, kuinka helposti ihmiset ottavat menestyksen omaan piikkiinsä, vaikka se onkin tullut onnen kauppana kuin Hannu Hanhelle konsanaan. Kukapa haluaa myöntää, että oma menestys johtuisi suhteista tai sattumasta. Menestyksen rakentumisen korttipakka romahtaisi. Juttu pitäisi luetuttaa kaikilla niillä, joiden mielestä eriarvoisuus on maailman luonnollisin asia.

Aika harva pystyy esimerkiksi siirtymään yrittäjäksi ilman, että on jo valmiiksi verkostoitunut, tuntee yrittäjyyden taloudelliset ja byrokraattiset kiemurat ja asiakkaatkin jo odottavat oven takana. Silti ihmisiä kehotetaan yrittäjiksi pelastuksena työttömyyden kurjuudesta, johon on muka itse syypää, vaikka on saanut potkut kun reipas saneeraaja on headhuntattu yritykseen. Pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Jos ei muu auta, niin näitä laiskureita pitää vähän tuupata.

Toista on ihmisillä, joiden elämässä kaikki on ollut helpompaa, niin kuin toimittaja kertoo. Suhteilla pääsee eteenpäin ilman, että tarvitsee ponnistella vastoinkäymisten läpi. Jonon ohi hyppiminen on ilman muuta hyväksyttävää. Nepotismi istuu uusliberalistiseen ja oikeistolaiseen maailmankuvaan kuin nenä päähän.

Samat ihmiset osaavat käyttää julkisia palveluja, jos ne ovat edullisempia, mutta valittavat kun joutuvat maksamaan veroina naapurin terveydenhoidon. Keplottelut ja kikkailut ovat keinoja, jotka nähdään itselle sallituiksi, mutta muilta odotetaan, että asiat hoidetaan by the book.

Vielä 80-luvulla ja sitä ennen ihmisten ammattitaitoa arvostettiin. Sitten nousukauden myötä työelämään juurtui mielyttämiskulttuuri, joka on saanut edelleen puhtia somekaudella. Osaamisen korvaa sosiaaliset taidot ja ahkeran puurtamisen pinnallinen positiivisuusasenne.

Ehkä tätä teennäistä oman menestyksen julkituomista omana ansiona voisi kutsua meritoposeeraukseksi (anteeksi Halla-aho, retoriikkaidean lainaamisesta ilman lupaa).