Mikä tätä maailmaa oikein vaivaa?

Kypsän, kehittyneen ihmisen vapaus

Sosiaalisesti kypsä ja kehittynyt ihminen tunnistaa syyllisyyden tunteen silloin, kun hän on tehnyt, on teke­mässä tai ajattelee tekevänsä jotain väärin. Väärin tarkoittaa sellaista toimintaa, joka on joko yhteisön nor­mien ja sääntöjen vastainen tai vahingoittaa toista ihmistä tai muuta elävää olentoa tarpeettomasti tavalla tai toisella.

Kypsä ihminen käsittelee syyllisyyden tunteen jalostamalla sen huoleksi. Huolen tunteen mahdollistaa kyky empatiaan. Ihminen kykenee astumaan toisen asemaan ja ymmärtää vahingon merkityksen toiselle. Sääntö­jen rikkominen vahingoittaa yhteisön yhtenäisyyttä ja siten vahinko kohdistuu myös itse rikkojaan. Huoli tunteena tulisi aina mieltää positiivisena.

Huoli teon vaikutuksista johtaa vastuun tunteeseen silloin, kun tekijä haluaa korjata aiheuttamansa vahin­gon tai haluaa estää sen, jos se on ollut vain ajatuksissa. Vastuu olisi hyvä pitää erillään velvollisuudesta, vaik­ka käsitteet menevätkin usein ristiin. Velvollisuus tulee ulkoa päin, kun vastuu kasvaa ihmisen sisällä tuntee­na. Voisi sanoa, että vastuu alkaa siitä, mihin velvollisuus loppuu.

Kun ihminen on kyvykäs kokemaan vastuuta, hän hyväksyy ne rajat, joissa voi toimia. Hän kokee vapau­den toimia näiden kollektiivisesti hyväksyttyjen rajojen sisällä. Sitä kutsutaan myös positiiviseksi vapaudek­si.

Syyllisyys-huoli-vastuu on siis ketju, joka johtaa vapauteen. Jos ihminen ei syystä tai toisesta pysty käsittele­mään omaa syyllisyyden tunnettaan suotuisasti, hän ei kykene kasvamaan vastuuseen. Valitettavasti ihmis­mieli on tulvillaan keinoja torjua syyllisyyttä - tunnetta, josta on tullut katoava mielen voimavara.

Kypsymättömän ihmisen vapaus

Viime vuosikymmenet olemme eläneet yksilöllisyyden ja yksilönvapauden kulta-aikaa. Yksilönvapauden pohjana on negatiivisen vapauden käsite, joka on klassisen liberalismin määritelmä vapaudesta.

Wikipediassa:

"Negatiivisella vapauskäsityksellä tarkoitetaan vapautta ulkoa tulevasta pakottamisesta, väkivallasta ja pakkovallasta. Tässä käsityksessä ihminen siis on vapaa, jos toiset ihmiset tai yhteiskunnalliset instituutiot (kuten viranomaiset, poliittiset päätöksentekoelimet tai sääty- tai kastijärjestelmät) eivät rajoita hänen toi­mintaansa eli puutu hänen ruumiilliseen koskemattomuuteensa, omaisuuteensa tai sopimusvapauteen."

Tässä vapauskäsitteessä oleva ihminen ei tunne syyllisyyttä tehdessään väärin. Hän kokee sen sijaan, että häntä syyllistetään ulkoapäin, koska rajoitukset vapaudelle tulevat sieltä. Hän kokee, että muut uhkaavat hänen vapauttaan toimia, kuten hän itse haluaisi: "et sä mua määrää".

Pelko vapauden menetyksestä johtaa vihan tunteeseen, joka voi ilmetä monella tavalla: katkeruutena, syyt­telynä, kateutena, toisen mitätöintinä. Jo se, että kokee muiden syyllistävän itseä, on vihan ilmentymä.

Vihan jalostunut tunnemuoto on valta. Ihminen haluaa poistaa uhkat tuhoamalla tavalla tai toisella hänen vapauttaan rajoittavat kohteet. Lievimmillään se voi olla kohteen mitätöintiä, vakavimmillaan kohteen vä­kivaltaista tuhoamista. Kysymys on vain teon vakavuuden aste-eroista.

Negatiivisen vapauden käsite synnyttää hierarkkisen ihmiskäsityksen, jossa toiset ihmiset nähdään valtara­kenteen osina: alistajina ja alistettuina. Muut koetaan aina uhkana omalle vapaudelle. Alempana hierarkias­sa olevat voivat nousta ja uhata omaa valta-asemaa ja ylempänä olevat koetaan uhkina määräysvallan takia. Ihmisen elämää ohjaavat tällöin pelot ja niiden torjunta. Näin tosiasiallista vapautta ei koskaan saavuteta.

Pelko-viha-valta on siis ketju, joka ei johda vapauteen, vaan tuhoaa ympärillä olevaa elämää ja johtaa ke­hittyessään ilman pidäkkeitä lopulta itsetuhoon, kuten historia on meille kertonut.

Valta käsitteenä

Vallan käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla. Se voi tarkoittaa ulkoapäin annettuja legitiimejä oikeuksia, jotka sisältyvät johonkin yleisesti hyväksyttyyn hierarkkiseen rakenteeseen, kuten vaikka edustuksellinen demokratia.

Tai sitten se on tunne, että voi alistaa muita kuviteltujen etuoikeuksien perusteella.

Etuoikeuksien perusteena voi olla meritokratia eli ajatus siitä, että ihmisen arvon määrittää taloudellinen ja sosiaalinen menestys, tai etnonationalismi eli ajatus siitä, että ihmisen arvon määrittää syntyperä, ihonväri tai kulttuurinen tausta. Joillekin valta on osa minuutta. Sitä pidetään yhtenä lapsuuden kehityshäiriönä eli narsismina.

Vapauden haasteet

Nykyisin kohtaa usein syyllisyyden torjunnassa uhriutumisen. Siinä syy vahingon aiheuttamisesta siirretään muille tekeytymällä uhriksi. Sananvapauden soturit sohivat loukkaavilla törkyviesteillä somessa ja vastaavat kritiikkiin, että "kun nykyisin ei mitään saa sanoa". Vastuu omasta käytöksestä loistaa poissaolollaan.

Hyvesignalointi käsitteenä on luotu myös väistämään vastuu omasta huonosta käytöksestä. Sillä sotketaan hyveellisyys tekopyhyyteen ja mitätöidään toisen ihmisen vastuullisuus toimia oikein muita kohtaan. Vastaa­va ilmaisu on moraaliposeeraus. Molemmat tuontitavaraa Yhdysvaltojen äärioikeiston pelikirjasta.

Arvoista puhuminen ei johda yleensä mihinkään rakentavaan. Syynä tähän on nykyisin vallassa oleva arvore­lativismi. Arvorelativismi ja yksilönvapaus kulkevat käsi kädessä. Kaikki arvot ovat silloin suhteellisia eli riippuvat ajasta ja kulttuurista sekä yksilöstä itsestään. Mitään universaalisia arvoja ei silloin ole. Arvorelativismista voidaan johtaa sekin tokaisu, että oikeudenmukaisuus on vain mielipide. Näin ajatteli varmaan myös natsi, joka var­tioi juutalaisten jonoa matkalla kaasukammioon.

Autoritaarisuus onkin hierarkkisen ihmiskäsityksen ehkä tuhoisin tuote. Sen yleistyminen kertoo yksilönva­pauden valtavirtaistumisesta ja petollisuudesta. Autoritaarisen vallan käyttöä kun sen kannattajan on vaikea nähdä myös omaa vapauttaan rajoittavana. Syyllisyyden pelossa on helppo siirtää vastuu suurelle johtajalle. Tiedetään, miten vai­kea saksalaisten oli käsitellä omaa kollektiivista syyllisyyttään Hitlerin jälkeen.

Jos tätä nykyistä kehitystä halutaan jarruttaa ja kääntää sen suunta takaisin humanistiseen ja ihmisten yh­denvertaisuutta kunnioittavaan suuntaan, hierarkkinen ihmiskäsitys pitää tehdä näkyväksi. Siitä pitää voida puhua sen oikealla nimellä. Tästä vastuu on meillä kaikilla, mutta ennen kaikkea poliitikoilla ja toimittajilla ja julkiseen keskusteluun osallistuvilla asiantuntijoilla.

Jako oikeiston/vasemmiston tai konservatiivisuuden/liberalismin välillä tulee siirtää keskusteluissa jaoksi hierarkkisen ja yhdenvertaisen ihmiskäsityksen välillä. Silloin kortit paljastuvat ja ne naamiot riisutaan.