Oikea elinkeino

Edellisen postauksen lopussa mainittiin lennonjohtajat ammattikuntana, jolta vaaditaan korkeaa moraalitajua, koska ovat vastuussa suurista joukoista ihmishenkiä. Moraalitaju on tietysti tärkeä kaikessa ihmisen toiminnassa, mutta on joitakin ammatteja, joissa siitä voi olla jopa haittaa. Turkistarhaaja, ammattinyrkkeilijä, metsäkoneenkäyttäjä voisivat olla esimerkkejä näistä.

Buddhalaisuudessa kärsimyksen lopettamiseen johtavalla opetuksella eli kahdeksanosaisella polulla yksi osa liittyy ihmisen eettiseen toimintaan. Siihen kuuluvat oikea puhe (3.), oikea toiminta (4.) ja oikea elinkeino (5.). Eettisen toiminnan perustana on siis myös ammatinvalinta. Buddha ei tehnyt täydellistä listaa kyseenalaisista ammateista, eikä siinä hirveästi olisi mieltäkään ammattien kirjon ollessa nykyisin aivan toisenlainen kuin Intiassa 2.500 vuotta sitten. Tarkoitus onkin pohtia sitä, mikä on ihmisen motivaatio hänen valitessaan ammattinsa. Onko tuleva työ elämää luovaa ja tukevaa vai sitä tuhoavaa? Jälkimmäistä olisi syytä välttää.

Kun vanhustyö puhuttaa nyt paljon, niin käytetäänpä sitä esimerkkinä. Lähihoitajan tehtävänä on tukea vanhusta hänen kuntonsa heiketessä. Asia, joka voi koskettaa meitä kaikkia joskus. Lähihoitajalle ammatinvalinta voi olla siksi kutsumus juuri tästä syystä, mutta siihen voivat johtaa myös muut elämänpolulla sattuvat tapahtumat. Jos koulutuksessa ei eettisen toiminnan laatua pystytä muokkaamaan (eikä pystytä, oma havainto), niin hoitajina voi olla kirjava joukko ihmisiä. Mukaan mahtuu siis sekä moraalitajultaan kypsiä että vähemmän kypsiä ihmisiä.

Lähihoitajien esimiehillä on siksi suuri vastuu valvoa hoitajiensa toimintaa, jotta hoito tukee vanhusten elämää mahdollisimman hyvin. Mutta esimiehiin pätee tietty täysin sama asia kuin lähihoitajienkin valikoitumiseen. Esimiehillä voi olla kypsä moraalitaju tai sitten ei. Jonkun pitää siis myös valvoa heitäkin, mikä on osoittautunut merkitykselliseksi kun rustaavat haamuja työvuorolistoihin.

Nyt on paljon puhuttu siitä, että varsinkin yksityisissä suurten ketjujen hoitoyksiköissä on tapahtunut laiminlyöntejä ja syyllisiä tähän etsitään kovasti. Suurimmaksi syntipukiksi on nostettu raha. Rahat ei riitä ja sitä pitäisi olla lisää, mutta kun ei ole, sanotaan. Monet penäävät vastuuta palvelujen tilaajalta eli kunnalta. He kuulemma tekevät huonoja sopimuksia ja ostavat halvalla mitä saavat. Yksityiset sitten toteuttavat huono palvelua kun raha ei riitä palkaamaan tarpeeksi henkilökuntaa ja voittojakin pitäisi saada omistajille. Sitä saa mitä tilaa.

Jari Sarasvuota kompaten: peli pitäisi nyt viheltää poikki!

Ei kukaan, ei yksityinen yritys eikä julkinen, saa järjestää huonoa hoitoa minkään syyn takia, vähiten rahan. Jos raha ei riitä, niin sitten ei saa tarjota koko palvelua. Kaikkien osapuolten alkaen vanhusta sängystä nostavasta hoitajasta, esimiehiin, kunnan ostajiin, hoivayritysten toimitusjohtajiin, osakkeiden omistajiin ja poliittisiin päättäjiin, pitäisi miettiä, miksi on oman ammattinsa valinnut ja työpaikkaansa hakenut: haluaako kannatella elämää vai tuhota sitä? Millään muulla ei ole mitään merkitystä tähän verrattuna.