Pahuuden nousukausi

Pahuudesta on tullut taas hyve. Vuosikymmeniä meillä oli aikakausi, jolloin usko ihmisen hyvyyteen oli voitolla. Oli ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus, tasa-arvo, demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointivaltio. Ei pahuus mihinkään hävinnyt. Se on jokaisessa meissä. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: se kumpaa sutta ruokit, pääsee voitolle.

Katsotaanpa joitain merkkejä uuden aikakauden noususta:

Autoritaariset johtajat ovat täällä taas
Sotia ja kansanmurhia riittää
Vihaan perustuvien kansanliikkeiden kannatus kasvaa
Rasismi normalisoituu
Sudet pitää tappaa kaikki
Valkoposkihanhet pitää panna patoihin
Laiskat köyhät pitää panna kyykkyyn: menkää töihin
Vammaisille ja vanhuksille viesti on: meiltä nettoveronmaksajilta ei tule enää rahaa, koittakaa nyt pärjätä

Yksi pahuuden ilmenemismuoto on valehtelemisen hyväksyminen. Poliitikot tekevät sitä kaiken aikaa. Mutta sitä ei saa kutsua valehtelemiseksi. Se on pehmoisen puhumista, epätarkkuutta, vaihtoehtoista totuutta. Kun valehteleminen normalisoituu, hyvyyden ja pahuuden raja hämärtyy. Siitä hyötyvät ne, jotka haluavat valtaa. Ja valta on vihan tunnus. Sillä alistetaan, mitätöidään ja lopulta tuhotaan.

Pahuus ilmenee myös sellaisten käsitteiden käytössä kuin hyvesignalointi ja moraaliposeeraus. Niillä pyritään mitätöimään toisen aito pyrkimys hyvään antamalla ymmärtää, että se on tekopyhyyttä. Kun hyvyys hämärretään ja mitätöidään, se antaa tilaa pahuuden normalisoinnille.

Pahesignaloinnista tuleekin hyve. Puolueelle, jonka ytimessä on viha, pahesignalointi tuo lisää kannatusta. Hyvyydeksi se muuttuu, kun media alkaa kutsumaan sitä taitavaksi viestintästrategiaksi. Pahuuden nousukautta vahvistaa se, kun media ei osaa enää erottaa pahuutta ja hyvyyttä. Pahuudelle ei ole vastavoimaa.

Viimeksi, kun meillä oli pahuuden nousukausi, se johti ihmisen historiassa ennen näkemättömään tuhoon. Sekin alkoi pahuuden ja vihan hiljaisella hyväksymisellä. Sitten aloitettiin tuhoaminen. Ensin juutalaiset, sitten erimieltä olevat, oma kansa syötettiin tykinruuaksi, ja lopulta itsetuho kun muuta ei ollut enää tuhottavana.

Mutta silloin ei vielä ihmisen ahneus ja kyky tuhota ympäristöä näkynyt niin selvästi kuin nyt. Kyyninen voisikin kysyä: olisiko parempi, että ihmiskunta tuhoaa itsensä pahuudessaan ennen kuin se tuhoaa elämän koko planeetalta?