Peiliin katsomisesta
"Olisi peiliin katsomisen paikka" - sanotaan, kun halutaan tutkia syyllisyyttä. Joko omaa tai toisen. Omaan peiliin katsominen onkin viisasta, jos haluaa oppia tulemaan itsensä ja maailman kanssa paremmin toimeen.
Kun sitä ehdottaa toiselle, kysymys saattaakin olla oman vastuun peittelemisestä. Tätähän poliitikot harrastavat mielellään, kuten PS-johtajamestari J. Halla-aho eilen tv-paneelissa.
Vanha tarina kertoo kreikkalaisesta Narkissos-nimisestä nuoresta miehestä, joka katsoi lähteen pinnan peiliin, näki oman kuvansa, rakastui siihen, eikä pystynyt enää päästämään siitä irti ja kuihtui pois. Tämän päivän heijastinlähde on some, johon nykypäivän narkisssokset postaavat selfieitään.
Tuoreimpana esimerkkinä Trumpin yllyttämät urhot, jotka nappailivat omia kuviaan kongressitalon saleista. Ihailevat sitten niitä myöhemmin selleissään ja toivottavasti miettivät, miten meni niin kuin omasta mielestä.
Peiliin katsomisessa voi siis olla kahdenlaisia vaikutuksia. Joko näkee itsensä sellaisena kuin on tai vain ihannekuvan itsestään. Pitää olla tarkkana kumpaa tarkoitetaan.
Anu Kantola kertoo tässä tuoreessa jutussaan, että peiliin katsomisella voi olla kolmaskin vaikutus, joka on tavallaan näiden kahden yhdistelmä. Ihminen saattaa nähdä peilissä oman kuvansa, joka ei olekaan miellyttävä. Siellä kun pitäisi näkyä ihannekuvana:
"... koulutusta, arvostettu ammatti, työpaikka tai kukoistava perhe"
Kun ei näy, niin itsekunnioitus murenee ja peiliin katsominen tuntuu kurjalta ja pitää lähteä ryntäilemään vihaisena joko someen tai kaduille.
Anu Kantola ehdottaa, että useampi mielellään näkisi kuvassa tuon menestyjän:
"Kannattaa rakentaa yhteiskunta, jossa kaikki voivat katsoa aamuisin tyytyväisenä peiliin."
Entäpä, jos yhteiskuntaa rakennettaisiin sellaiseksi, että jokainen voisi olla tyytyväinen vain siihen kuvaan, minkä peilistään nyt näkee ilman sen kummempia vaatimuksia? Ei tule ehkä tuijoteltua peiliin niin usein ja voi siirtää katseensa muihinkin.