Pidäkkeetön pahuus

Sanotaan se nyt suoraan, mikä tätä maailma nyt vaivaa.

Jo valistusajasta lähtien yksilönvapauden ihanne on määritellyt länsimaisten yhteiskuntien kohtaloa. Yksilönvapauden ihanne on niin syvälle juurtunut meihin, että sitä ei voi mikään uhata. Ei edes järkiperäinen, empiiriseen todistusaineistoon perustuva kritiikki. Kaikki kritiikki on täysin turhaa, koska yksilönvapaus on pyhä.

Ihmiset ovat erilaisia, eikö vain? Sitä tuskin kukaan kieltää. Yhteisöllisissä kulttuureissa erilaisuus hyväksytään, koska ihmisen olemisen määrittää kuuluminen yhteisöön. Erilaisuudella ei ole mitään erityistä merkitystä silloin, kun ihminen hyväksytään osaksi yhteisöä.

Yksilöllisessä kulttuurissa sen sijaan erilaisuus muuntuu erityisyydeksi. Yksilöllisyyden ihanne tarkoittaa juuri sitä, että minä erotun muiden joukosta oman yksilöllisyyteni johdosta. Olen siis erityinen muihin verrattuna.

Erityisyys johtaa hierarkkiseen ihmiskäsitykseen. Ajatukseen siitä, että erityisillä ihmisillä on etuoikeuksia muihin nähden. Erityisyyden perustana voi olla esimerkiksi varallisuus tai muu taloudellinen asema, etnisyys tai kulttuurinen tausta, tai sitten on ihmisiä, joille erityisyys on ikään kuin annettuna ilman sen kummempia perusteluja.

Yksilönvapauteen kuuluu myös vapaus valita itselleen oma hyvä elämä eli omat arvot. Jokainen saa siis itse määrittää mikä on oikein ja mikä on väärin. Sitä kutsutaan arvorelativismiksi. Vapautta rajoittaisi vain se, että omilla teoilla ei saisi olla ikäviä haittavaikutuksia, eivätkä teot saisi rajoittaa muiden vapauksia tehdä mitä huvittaa.

Yksilönvapauden ihanteeseen kuuluu se, että jokaisella on oletuksena kyky tunnistaa aina ja kaikissa tilanteissa, jos aiheuttaa haittaa muille. Se on tietenkin potaskaa, mutta omaksuttu erityisyys antaa valtaa kieltää se.

Kun nämä kaksi yksilönvapauden muotoa sopivasti yhdistetään, eli etuoikeuksien tiedostaminen ja moraalin subjektiivisuus, seurauksena on pidäkkeetön pahuus, jonka nousukautta todistamme parhaillaan.