Pitääkö olla huolissaan?

Kukapa ei ajattelisi, että ihmiset haluavat toisilleen hyvää. Varsinkin, jos ammattina on ihmisten auttaminen. Ajatus, että hoitaja tai lääkäri toimisi eettisesti kyseenalaisesti olisi äkkiä ajatellen melkein mahdoton.

Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Nykyisin vallitseva eetos yksilöllisyydestä ja oman edun tavoittelusta on johtanut siihen, että auttamistyökään ei edellytä sen kummempaa empatiaa. Eihän bussikuskikaan ajattele, että hänen tehtävänään on auttaa ihmisiä pääsemään paikasta A paikkaan B. Hänen mielessään ovat aikataulut, reitit ja työvuorot.

Hoitajan työtä ohjaavat ohjeet ja protokollat. Lääkärille pääsyn viivästymistä hän perustelee kolmen kuukauden hoitotakuulla. Hoitajan ja potilaan tarpeet eivät kohtaa. Potilas haluaisi apua vaivoihinsa, hoitaja tarvitsee potilaita tehdäkseen työtään.

Huoli toisista, joka olisi auttamisen halun edellytys, ei ole mitenkään arvostettua nykyisin. Kestomenestys onkin ohjelmalla Pitääkö olla huolissaan, jossa idea on naureskella ihmisten muka-tarpeettomille huolille.

Huolen pitäisi synnyttää vastuun tunne ihmisissä. Vastuu on katoava inhimillinen ominaisuus kulttuurissa, jossa korostetaan yksin pärjäämistä. Jokainen on oman onnensa seppä. Kollektiivinen vastuu kuulostaa kommunismilta.

Kun auttaminen ja vastuu kokevat arvonalennuksen, keskinäinen luottamus ihmisiin romahtaa. Se näkyy myös kyselytutkimuksissa, joilla yritetään ilmeisesti nyt selvittää, miksi ihmiset käpertyvät omiin oloihinsa, eikä talouskasvusta ole merkkiäkään.

Ehkä kuitenkin pitäisi olla enemmän huolissaan siitä, miksi ihmiset eivät enää halua auttaa toisiaan.