Proseduureja

Ajatellaanpa jotain proseduuria. Eli siis jotain toimintatapaa tai -menetelmää. Se voisi olla joku työvaihe tai harrastukseen liittyvä suoritus. Ei mikään haasteellinen. Ihan tavallinen. Ruuvaaminen, naulaaminen.

Tällainen proseduuri halutaan yleensä suunnitella niin, että sen opetteleminen onnistuu suurimmalta osalta ihmisiä. Toisin sanoen tavallinen ihminen saa sen onnistumaan.

Jos joku ei jostain syystä pystykään oppimaan tuota proseduuria, hän ilmeisesti ei kuulu joukkoon tavalliset ihmiset.

Ratkaisu on helppo. Hänet siirretään toisiin tehtäviin tai hän vaihtaa harrastusta.

Mennäänpä sitten terveydenhuoltoon. Siellä vasta onkin proseduureja. Nekin on laadittu niin, että niiden oletetaan toimivan suurimmalle osalle potilaita. On kriteerien arviointiprosesseja, riskikartoituksia, protokollia ja pisteytyksiä, terapia- ja interventionavigaattoreita, ensijäsennyksiä, moniportaisia hoitopolkuja, ohjattuja itsehoitoja - vain muutamia mainitaksemme.

Yhteistä näille on se, että proseduurien suunnittelun perustana on yleinen ja ilmeinen. Siis se, että ne sopivat suurelle osalle potilaista. Mikä on tietysti luonnollista varsinkin, kun lähtökohtana on terveydenhuollon tuotantotalouden tehostaminen ja hyvinvointialueiden toiminnan rahoituksen varmistaminen, jolloin katse on kokonaisuuksissa, yhteiskunnan edussa.

Mitäs sitten tapahtuu, jos potilas ei mahdukaan kategoriaan tavalliset ihmiset? Hän ei sovikaan luokitteluun normaalien ihmisten normaalin elämän normaalit poikkeamat. Hän ei mahdukaan rajoihin yleiset ja ilmeiset. Hän ei sovi virtaviivaiseen terveydenhuollon tuotantotalouteen. Mihin hänet sitten sijoitetaan?

On kaksi vaihtoehtoa:

1. Hän jää (tai jätetään) hoitojärjestelmän ulkopuolelle.

Vastaa siis vähän samaa kuin edellä kuvattuna työelämässä tai harrastuksissa. Vaihtoehto ei onneksi ole kovin yleinen. Paitsi, jos potilas turhautuu, muuttuu kyyniseksi ja jää odottamaan, että joku soittaa 112 ja korjaa pois.

2. Hänestä pyritään muokkaamaan normaali.

Tähän vaihtoehtoon löytyy ratkaisuna muun muassa pyöristäminen ja tulkinta. Etsitään lähin sopiva normatiivinen kategoria, johon potilas sijoitetaan.

Esimerkiksi, jos potilas kertoo olevansa turhautunut, kirjataan se ahdistuneisuudeksi.

Tai, jos potilas kertoo, että hänellä on lihasväsymystä, hoitaja kysyy: milloin nämä kivut alkoivat?

Tai, jos diagnoosiksi on kirjattu polven nivelrikko, niin uusi hoitaja kysyy onko rasituskipuihin kokeiltu kipulääkettä, vaikka potilas on jo kuukausia aikaisemmin kertonut, että kipu paranee rasituksessa.

Apuun tulee ennen pitkää tekoäly. Sen odotetaan korvaavan sellaiset inhimillisen tulkinnan rajoitukset, joista edellä on mainittu. Paitsi, jos sille annetaan algoritmeiksi samat normatiiviset säännöt, joita nyt käytetään.

Odottaa sopii silloin, että proseduuriksi korkeisiin kolestereloihin se ehdottaa maksan siirtoa.