Sopeutujat

Ilmastonmuutoskeskustelussa on mukana yksi ryhmä ihmisiä, joiden näkökulma vaatisi vähän avaamista. Tuo ryhmä on sopeutujat. He esittävät että, joo, ilmastonmuutos on tosiasia ja vääjäämätön, mutta sen torjumiseksi ei kannata tehdä juuri mitään, koska 'lääke ei saa olla tautia pahempi'. He tarjoavat sitten omaksi lääkkeeksi teknologiaa. Insinöörit kehittävät koko ajan vähäpäästöisempiä ratkaisuja, jotka hidastavat ilmaston lämpenemistä, mutta muuten ei kannata tehdä muuta kuin 'sopeutua' seurauksiin.

Tätä näkökulmaa voi tarkastella kahdella tavalla. Ensinnäkin näkökulman esittää hyvin toimeentuleva länsimaalainen ihminen, jonka elämä on ollut hyvällä mallilla verrattuna suureen osaan maailman ihmisistä. 'Sopeutuminen' tarkoittaa hänelle sitä, että voi ostaa uuden sähköauton vanhan bensakoneen tilalle, maksaa lentoveroa etelänmatkoista ja syödä ehkä kerran viikossa kasvisaterian. Melkoisia uhrauksia siis.

Ilmastonmuutos ja muut ilkeät ihmisen aiheuttamat ympäristökatastrofit iskevät kuitenkin ensin sinne, missä tuota 'sopeutumiskykyä' toisilla ei juuri ole, vaan he joutuvat 'sopeutuakseen' jättämään kotinsa ja pakenemaan sinne, missä vielä on elinkelpoiset olosuhteet.

Toinen aspekti tähän länsimaiseen ja keskiluokkaiseen 'sopeutumiseen' on se mistä ylipäätään kumpuaa ajatus siitä, että minun ei oikeasti tarvitse itse tehdä mitään.

Sopeutujalle tyypillistä on ajattelun rationaalisuus. Ongelmaa pitää lähestyä järkevästi faktoja punniten ja ratkaisu löytyy tieteestä ja teknologiasta, joiden kehittyminen on yhtä vääjäämätöntä kuin itse ilmastonmuutos. Rationalisointi on kuitenkin defenssi eli keino torjua ahdistusta:

"Rationalisaatio (IV) Käsitellessään ahdistusta henkilö löytää itselleen edulliset, mutta virheelliset, selitykset omalle/toisten käyttäytymiselle. Esim. henkilö selittää veropetosta itselleen: 'Kaikkihan sitä tekevät, joten ei se ole niin vakavaa.'"

Tunteellisuus on sopeutujalle pahasta ja tietoon perustuva ajattelu kulkee aina edellä. Mutta mikä on se ahdistava tunne tässä tapauksessa, jonka sopeutuja haluaa kieltää? Onko se suru luonnolle aiheutetusta vahingosta? Onko se myötätunto, joka herää, kun tiedostaa toisten ihmisten kärsimyksen? Onko se viha, joka syntyy omasta voimattomuudesta?

Voi se olla joku noistakin, mutta todennäköisemmin se torjuttu tunne on syyllisyys. Sopeutuja ei kestä ajatusta siitä, että olisi itse omalla elämäntavallaan syyllinen viheliäisiin ongelmiin.

Sen torjumiseksi hän ajattelee rationaalisesti (mutta virheellisesti), että oma panos ongelman aiheuttamisessa on mitätön ja myös omien korjaavien tekojen vaikutus olisi merkityksetön. Minun ei siis tarvitse tehdä itse yhtään mitään. Jos tekisinkin itse jotain, se olisi merkki omasta syyllisyydestä.

Rationalisointiin kuuluu myös ongelmien rajaaminen ja yksinkertaistaminen, koska silloin ne ovat helpompia selittää. On helppoa ajatella ilmastonmuutosta jonkinlaisena omana itsenäisenä matemaattisena ongelmana, jossa jonkun yksittäisen suureen muuttaminen ratkaisee pulman. Ongelmaa kuvataan tieteellisen ajattelun mukaan erilaisilla yksiköillä kuten lämpötila, hiilidioksiidipäästöjen määrä ilmakehään tai useimmiten varmaan kuitenkin raha. Rahaa voi helposti mitata ja sen avulla jäsentää maailmaa ikäänkuin ne olisivat yksi ja sama asia.

Rationaalinen ajattelu kuitenkin osoittautuu pulmalliseksi silloin kun asioita ei voida mitata, varsinkaan rahassa. Siksi useimmiten sopeutuja vetäytyy, kun keskusteluun tulee mukaan luonnon monimuotoisuuden kaventuminen, joka on seurausta samasta vahingollisesta elämäntavasta kuin ilmastonmuutoskin. Milläs sen sitten mittaisi? Mitä merkitsee lajien sukupuutto rahassa mitattuna? Minkälaisen teknologisen ratkaisun insinöörit tähän keksisivät? Sopeutujalla menee jo tässä vaiheessa sormi suuhun ja aivot lyövät tyhjää, joten parempi siirtyä hiljaa sivummalle.