Sosiaalisuus: hyvinvointia, kenelle?

Usein sanotaan, että on kolme tekijää, joita tarvitaan hyvinvointiin: ruokavalio, liikunta ja sosiaaliset suhteet. Näitä hoetaan aina kun melkeinpä mihin tahansa inhimilliseen ongelmaan haetaan ratkaisua.

Jos on rahaa, niin terveellistä ruokaa saa pöytään. Liikuntaan ei välttämättä rahaa tarvitse, vaikka melkoisia määriä siihen uhrataankin kaikenlaisten välineiden ja palvelujen muodossa. Mutta entä sitten hyvät sosiaaliset suhteet? Epäilemättä rahalla on tässäkin merkitystä, vaikka periaatteessa sosiaalisia suhteita pitäisi voida hankkia ilmankin. Ainakin se on helpottunut näin someaikana.

Sosiaalisia suhteita pidetään siis nykyisin hyvin merkityksellisenä tekijänä ihmisen hyvinvoinnille. Oletus on ikään kuin, että sosiaalisten suhteiden hankkiminen on yhtä helppoa kuin lenkille lähtö tai ostosten valinta kaupan heviosastolta.

Yleisin selitys sosiaalisten suhteiden tärkeydelle lienee se, että ihminen on laumaeläin ja siten oletetusti kaipaa muiden luo, koska yksin on ikävä olla. Lauma tuo turvaa ja ihminen voi täyttää hyväksynnän tarpeensa kun on muita ympärillä.

Mutta ei kai ole ihan sama minkälaisen lauman luo haluaa mennä? Onko se United Brotherhood vai Kouvolan Martat? Mistä ja miten löytää oman laumansa? Perheeseen ja sukuun synnytään, mutta taitaa olla niin, että niiden merkitys omana laumana on heikentymässä. Omaa yhteisöä haetaan pikemminkin muista samanmielisistä ja suku ei tätä tarvetta enää täytä. Riidoiksihan se helposti menee.

Samanmielisten kanssa on helpompaa myös siksi, että lauma hyväksyy helpommin uuden jäsenen. Cityhipsterin ei ehkä kannata mennä Alahikän Teboilin baarin pöytään vertailemaan kahvilaatuja, eikä mopoja rasaavan lippispäisen finninaaman Kallion kuppiloihin kertomaan viritysohjeitaan.

Yhtenäiskulttuuri on katoamassa, sanotaan. Pirstaloidutaan kuppikuntiin ja niihin paljon puhuttuihin kupliin. Onko se sitten huono asia? Ei kai sitten, jos oman kuplansa löytää. Jos ei edes ole tarvetta ryhmäytymiseen, ei ole ongelmaakaan. Yksin oleminen ei kuitenkaan oikein sovi kaavaan, jossa sosiaaliset suhteet on tärkeä tekijä hyvinvoinnille.

Osa ihmisistä elää kuitenkin jokseenkin yksin ja voi silti hyvin. Miksiköhän tätä ei liiemmin tutkita? Eikö sosiaalisuus olekaan perusinhimillinen tarve, jos kerran joku pärjää ilmankin? Se voisi nimittäin antaa osviittaa siitä, miten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä voisi torjua ilman, että vaaditaan kaikilta sosiaalisuutta ja osallisuutta.

Ryhmäytymisellä voi nimittäin olla myös haittapuolensa, noin yhteiskunnallisesti. Syy lauman etsimiseen voi johtua tarpeesta torjua omaa turvattomuuden tunnetta hakeutumalla porukkaan, joka pyrkii alistamaan muita. Sitä kutsutaan sosiaalisen dominanssin orientoitumiseksi eli SDO:ksi.

SDO:lla tarkoitetaan sitä, että ryhmä kuvittelee olevansa arvokkaampi kuin joku toinen ryhmä, jolloin se kokee vallan tunnetta ja pyrkii siksi alistamaan muita. SDO:ta pidetään ihmisen kehityshäiriönä. Inhimillinen kasvu on jossain varhaisessa vaiheessa pysähtynyt, jolloin myötätunto ja empatiakyky eivät ole kehittyneet.

"Duckitt has suggested a model of attitude development for SDO, suggesting that unaffectionate socialisation in childhood causes a tough-minded attitude."

Kyselyiden mukaan Suomessa jo lähes joka neljäs äänestysikäisistä on tunnustautunut kuuluvansa tähän SDO-laumaan. Onko tämä sosiaalinen yhteenliittyminen sitten tae hyvinvoinnista? Ehkä oman ryhmän, mutta ei välttämättä joidenkin toisten. SDO:n sanotaankin liittyvän ilmastonmuutoksen torjunnan kieltämiseen. Kun oma ryhmää pidetään ylivertaisena, sen ei tarvitse tehdä mitään. Muut hoitakoon.

"Jos ihminen ajattelee, että eri ryhmien väliset valtaerot ovat luonnollisia ja hyväksyttäviä, hän todennäköisemmin kieltää joitain osia ilmastonmuutoksesta tai sen torjumisen tarpeesta."

Alussa mainittujen kolmen hyvinvointitekijän viimeisin vaatisi siis hieman tarkennusta.