Suomalaisuus

Voi, voi, kansallismielisiä suomalaisia. Nyt on vaikea paikka. Pitäisikö kannustaa hengenheimolaista Trumpia, vai pitäytyä perinteisessä kannassa, jossa itsenäisyys on pyhä asia. Lapsikeisari kun on arvaamattomuudessaan uhka myös meidän suvereniteetille, vaikka näennäisesti tukeekin samaa kansallismielistä identiteettipolitiikkaa.

Tässä törmätään nimittäin ongelmaan, joka on muutenkin vähän piilossa.

Mitä on ylpeys? Mistä pitää olla ylpeä? Onko ylpeys jotenkin huono asia? Ylpeyskö muka käy lankeemuksen edellä?

Ongelma johtuu siitä, että sekoitetaan kaksi eri käsitettä: ylpeys ja omahyväisyys.

Ylpeys liittyy aina johonkin konkreettiseen. Olen ylpeä saavutuksistani. Olen ylpeä, koska ylitin itseni. Ylpeys on silloin hyve.

Omahyväisyys taas ei suoraan liity mihinkään konkreettiseen. Olen hyvä, koska...no...olen hyvä. Omahyväisyydelle ei tarvitse olla mitään järkevää perustetta. Se on narsismia.

"Suomalaiset pitävät hyvää huolta metsistään. Muut Euroopan maat ovat kaataneet kaikki metsänsä jo satoja vuosia sitten..." (Euroopan laajin aarniometsäalue sijaitsee Romaniassa)

Toinen suomalaisuutta määrittävä tekijä nousee myös näissä keskusteluissa suhteessa Trumpiin esiin. Se on alamaisuus.

Suomalaiset ovat aina kunnostautuneet alamaisuudessa. Aina on ollut joku, joku kertoo, miten asiat pitäisi olla. Joko keisari tai kuningas tai kuka tahansa valtias, koska alamaisuus on luontomme.

Alamaisuus kertoo huonosta itsetunnosta. Ja siinä suomalaiset ovat maailmanmestareita.

Itsetuntoa paikkaamaan halutaan urheilusankareita, kuten markkaset ja selänteet, mutta siellähän nekin dollarikuninkaiden alamaisina hääräävät. Omahyväisyydelle riittää heistäkin polttoainetta kansallisen identiteetin muodossa. Ylpeys loistaa poissaolollaan, kun ei itse tarvitse persettään sohvalta nostaa.