Suutari


Valtakunnan ykköslehdessä oli tänään pääkirjoitus, jonka pitäisi olla pommi, mutta jäänee suutariksi:

"Lajikato on vakava viesti luonnon tilasta".

Pommi sen takia, että Hesarin kirjoituksen sävy on oikeasti vakava ja ollessaan pääkirjoitus edustaa vastuullisen journalismin painokkainta osaa. Luulisi, että aihe myös otetaan vakavasti niin poliitikkojen kuin kansalaistenkin parissa.

Mutta ei. Suutariksi jäänee taas. Aihetta on käsitelty kyllä jo aikaisemminkin, mutta se on jäänyt ilmastonmuutoksen varjoon, vaikka onkin huomattavasti vakavampi uhka ihmisten hyvinvoinnille koko tällä pallolla.

Miksiköhän ei kiinnosta?

Eilen oli sitten toinen juttu, jossa kerrottiin asiantuntijoiden ehdotuksesta liikalihavuuden hillitsemiseksi taloudellisten ohjauskeinojen avulla eli roskaruoka kalliiksi tai vihannekset halvoiksi. Ja sehän sai ihmisten tunteet valloillen, koska syöminen koskettaa tietty meistä jokaista läheisesti.

Mutta lajikato? Se onkin hämärämpi aihe, koska ihmisten lajikohtaamiset luonnonvaraisiin elollisiin ovat nykyisin aika vähissä. Mitä nyt puluja ja lokkeja. Miten siis joku voi kadota, jonka olemassaoloa ei edes tiedosta?

Suomalaisilla on ajateltu olevan jotenkin erityisen hellä luontosuhde, koska "Suomi putos puusta" vasta hiljattain ja se kävi kovin äkkiä. Se luontosuhde on kuitenkin myytti. Suomalaisen luontosuhde on tuhoava. "Suomen kansa on aina vihannut metsiään." Pellot on raivattu ja suot ojitettu tuhoamalla luontoa. Metsät hakataan puupelloiksi kun motot jyskyy tuhoten aluskasvillisuutta ja linnunpesiä. Mökinrakentaja ensitöikseen kaataa puut rantaan asti ja koneet mylläävät maan ympäri ja tilalle rakennetaan omakotitalon pihaa muistuttava laattakivi/kestopuurakennelma ala "Huvila & Huussi". Kaksi miljoonaa ihmistä matkustaa mökeilleen "luonnon ääreen" kesäviikonloppuna autoillaan laukut täynnä syöminkejä, juominkeja ja uusimpia harrastushärpäkkeitä. Hyttyskarkoittimet on kuulemma jo myyty loppuun tältä kesältä. Se hellästä luontosuhteesta.

Nyt kaavaillaan uusia junaratoja, joilla matkaajalta säästyisi peräti 15 minuttia kallista aikaa ja se tarkoittaa maiden ja mantujen läpi aukkojen raivaamista ja lajien luonnollisten kulkureittien katkaisemista. Rakennusmaat revitään muualta ja kuskataan dieselmoottoreiden vetäminä radanpohjaksi kuten myös betoniset ratapölkyt, joista jonain päivänä tulee ongelmajätettä. Muutama vuosikymmen vanhoja kerrostaloja revitään alas ja uusia rakennetaan vimmalla kaupunkeihin ja samalla maaseutu ränsistyy.

No entäs ne lajit? Sorsalintukannat ovat hupenemassa, sanoo metsästäjä. Syypäänä rajusti lisääntyneet kulttuurilintumme varikset ja harakat, jotka ryöstävät pesiä. Mustikkasadot ovat romahtaneet 50-luvun jälkeen avohakkuiden takia ja järvien vedet samentuneet kun mömmöt on saatu metsistä ja pelloilta liikkeelle. Kololinnut ja muut pökkelöpesijät hupenevat lahopuiden kadotessa. Tarinaa voisi jatkaa ja vaivuttaa kenet tahansa uuvuksiin.

Mutta se ei kosketa ihmistä, jolla ei ole aitoja kokemuksia luonnosta. Suomalaisen suhde luontoon on välineellinen. Sen arvo mitataan rahassa: metsän myyntituloina, sellun vientituloina, työpaikkoina.

Nyt uutiset kertovat, että luontoa on riistetty liian kauan. Luonto ei enää kestä ylikulutusta ja se vaarantaa ekosysteemien kestävyyden. Hälytyskellot alkavat soimaan ekonomisteillekin vasta nyt kun todetaan, että ekosysteemin kriisi johtaa myös talouden kriisiin. Miten nykyinen talousjärjestelmä voisi toimia, kun ruoka alkaa olla vähissä, vesi saastunutta ja ympäristön pilaantuminen aiheuttaa lisääntyviä terveysmenoja? Kauanko uskoa riittää vielä lupailuihin vertikaaliviljelyistä ja sellupaidoista?

Miksiköhän ei uutiset kiinnosta? Kun isäntä on leikannut nurmikon ja grilli sytytetty, onkin aika odotella vieraita kylmää ohrajuomaa siemaillen helteen paahteessa. Pihvit on jo otettu pois jääkaapista. Mitä lie vouhotusta taas.