Tietämättömyyden tasapaino

Vuodesta toiseen meillä on terveydenhuollon kriisi päällä. Yleensä sillä tarkoitetaan resurssipulaa, rahat ei riitä. Sote on paisunut paisumistaan, koska ikärakenne. Poliitikot vuoron perään syyttävät vastustajiaan ja märehtivät tehottomuutta ja hallintohimmeleitä.

Mutta näistä puheista puuttuu konkretia. Miten tavallinen julkisen palvelun potilas kokee itse terveydenhuollon toimivuuden. Varmasti jonottaminen sairaana tuntuu ikävältä aina, miten kauan se sitten kestääkin. Entäs sitten kun pääsee lääkäriin? Saako helpotusta vaivoihin? Lähteekö kotiin hyvin mielin, kun saa oikeat lääkkeet ja hoito-ohjeet?

Jokaisen potilaan kokemus on omansa ja yleistäminen ei ole oikea tapa nähdä todellisuutta. Lääkäritkin ovat ihmisinä erilaisia.

Yhteistä taitaa olla kuitenkin se, että hirveästi aikaa ei ole selvittää potilaan taustoja, joten lääkärin menetelmät ovat väistämättä normatiivisia eli perustuvat tiettyihin kaavamaisiin protokolliin, pisteytyksiin ja luokitteluihin, jotka on saatu isoille ryhmille tehdyistä tutkimuksista ja niistä lasketuista todennäköisyyksistä. Lääkärin tehtävä onkin haasteellinen, koska joutuu samanaikaisesti hoitamaan sekä potilasta että väestöterveyttä.

Ikävä tilanne voi myös syntyä, jos potilas onkin perehtynyt vähän enemmän ihmisen terveyden olemukseen ja ymmärtää paremmin terveydenhoidon menetelmiä ja niiden vaikutuksia kuin keskiverto kansalainen. Mitä enemmän potilas tietää, sitä enemmän nousee kysymyksiä, joihin lääkäri ei löydä vastauksia. Niitä ei vain ole.

Hyvä hoitosuhde perustuukin tietynlaiseen tietämättömyyden tasapainoon.

Sen huomasi jo aikoinaan saksalais-sveitsiläinen nobelkirjailija Hermann Hesse. Kirjassaan Kylpylävieraana Badenissa (1924) hän kirjoittaa ensikohtaamisestaan kylpylän lääkärin kanssa:

"Tajusin kuitenkin jo ongelmallisuuden muutaman minuutin kuluttua, ettei minun tarvinnut tämän lääkärin taholta pelätä sitä julmaa pettymystä, joka on minunlaisilleni ihmisille tuskallinen nimenomaan lääkärien vastaanotoilla: että potilas törmää älyn ja koulutuksen rakentaman valloittavan julkisivun takana jäykkään dogmaattisuuteen, jonka ensimmäinen lause tekee tiettäväksi, että potilaan katsomustapa, ajattelu ja terminologia ovat puhtaasti subjektiivisia ilmiöitä, lääkärin sitä vastoin ankaran objektiivisia arvoja."

Kirjailijallemme kävi siis onnekkaasti, koska lääkäri "ei ollut älykäs vain ohjesäännön mukaisesti". Paljon ei ole tainnut muuttua sadassa vuodessa.