Toiveikkuuden sietämätön keveys

Kestävyyspaneelin puheenjohtaja Eeva Furman kirjoittaa fiksusti ajattelun muutoksesta, joka vaadittaisiin kääntämään suuntaa nykyisestä luonnon tuhoamisesta. Hän ajattelee, että aihetta pitäisi lähestyä positiivisuuden kautta, koska monet reagoivat ikäviin viesteihin puolustellen omaa tuhoisaa tapaansa olla. Sinänsä hyvä lähestymistapa, mutta ehkä vähän turhan optimistinen.

Ajatus olisi, että ihmiset vaihtaisivat nykyisen optimisminsa uuteen optimismiin lennossa. Kestävyyspaneeli esittää, että on kolme tekijää, joihin pitäisi kiinnittää huomiota:

1. Ihmiset kokevat maailman liian monimutkaisena ja kieltävät ongelmat.

2. Ihmiset uskovat, että kaikki menee niin kuin ennenkin.

3. Ihmiset luottavat, että muut hoitavat ongelman, lähinnä ekonomistit ja insinöörit.

Näissä kaikissa on kysymys prosessista, jossa ihminen pyrkii säilyttämään turvallisuuden tunteensa kieltämällä tosiasiat ja luomalla itselleen myönteisen kuvan nykyisestä kehityksestä välttämällä ahdistusta, jonka todellisuuden hyväksyminen aiheuttaisi. Se taas estää muutoksen, koska itse ei tarvitse muuttaa omassa elämässään mitään: "omaa persettä ei tarvitse nostaa".

Ei ole kovin optimistista ajatella, että joku vaihtaisi lennossa yhden myönteisen ajattelutavan toiseen, koska silloin pitäisi ensin luopua siitä, mistä on pitänyt kiinni ja mihin on luottanut. Se on kun hyppäisi liikkuvasta junasta toiseen.

Ei, ihan samalla tavalla tässä pitäisi ensin pystyä kohtaamaan oma ahdistus ja käsittelemään se niin kuin muutenkin ikävien tunteiden kanssa pitää tehdä, jotta todellisuus paljastuu. Pitää pystyä ensin päästämään irti vanhasta ennen kuin voi nähdä uusia asioita toiveikkaana.

Pessimismiä (realismia?) tässä on nähdä se, etteivät ihmiset ole vielä kypsiä tähän.