Uusi noobeli tarvitaan

Jatkuvan uutisvirran mukana tulee silloin tällöin ihmiset pysäyttäviä hetkiä. Yleensä sen saa aikaan joku katastrofi tai sitten jonkun ristiriitaisen julkkishahmon uusi skandaali. Uutista pyöritellään ja tilannetta seurataan intensiivisesti ja se pitää lukijat koukussa. Kunnes sitten taas arkinen rytmi palaa takaisin.

Pari päivää sitten meille kerrottiin yhdestä uutisesta, jonka olisi myös pitänyt pysäyttää ja saada media seuraamaan herkeämättä, miten siihen reagoidaan. YK:n raportti luonnon katastrofaalisesta katoamisesta ihmisen toimesta julkaistiin. Liekö sitten ollut niin kova shokki, että sitä vielä pureskellaan - tai sitten ohi meni jo.

Tyypillisesti näihin ikäviin ympäristöuutisiin reagoidaan (ekososiaalisesti) sivistymättömän kansanosan parissa seuraavasti:

1. Leimaaminen vouhotukseksi

Vouhotus on termi, joka on lanseerattu tietoisesti mustaleimaamaan oman ideologian vastaiset ajatukset ja sitä tungetaan median kautta tuutin täydeltä vesittämään keskusteluja. Kysymys on omaksutusta identiteetistä ja sen varjelemisesta, joten aiheeseen liittyvillä faktoilla ei ole merkitystä.

2. Välinpitämättömyys

"Ei tämä mitenkään minua koske." Helppo tapa siirtää ongelmien pohtiminen pois päiväjärjestyksestä.

3. Kyynisyys

"Haitanneeko tuo, jos muutama ötökkä häviää. On niitä liikaa kesällä nytkin häiritsemässä." Modernin suomalaisen suhde luontoon on sitä, että mökille mennään 'luonnon ääreen' tekemään samoja asioita kuin kotona ja mitä kauempana luonto on sitä parempi.

4. Rationalismi

Uutisen viesti kumotaan näennäisen järkiperäisesti kaivamalla esiin liuta muka-faktoja, joiden todistusvoimaa kannattelee pikemminkin niiden runsaus kuin laatu, puhumattakaan siitä liittyvätkö ne varsinaiseen aiheeseen ollenkaan.

Kun raportin kritiikki kohdistuu kuitenkin päättäjiin ja kumma kyllä myös ympäristöjärjestöihin, niin jäämme odottamaan reagointia näiltä tahoilta mielenkiinnolla. Päättäjille aihe on vaikea, koska heidän logiikkansa toimii talouden kautta ja luonnon monimuotoisuuden katoamiselle ei ole keksitty vielä hintaa. Ilmastonmuutos on helpompi aihe, koska sitä voidaan mitata ja tulokset muuttaa rahaksi. Luonnon olemassaolon arvoa ei saada niin helposti sijoitettua taloustieteen teorioihin. Eikä halutakaan ilmeisistä syistä.

Entäs sitten ympäristöjärjestöt? Käydäänkö niiden viestintätiimeissä nyt ankaraa pohdiskelua siitä, miten vastata kritiikkiin, kun mitään konkreettista ei ole juuri saatu aikaan? Vai uskotaankohan siellä edelleen, että vastuu pitää olla päättämättömillä päättäjillä?

Ei olisi ihme, jos aivot lyö tyhjää nyt myös ympäristöjärjestöissä. Ongelma on niin vaikea ja massiivinen, että sen pohtiminen on kuin köydellä työntäisi. Ongelman kehäpäätelmä on tämä, jonka raporttikin tunnustaa:

* Luonnon tuhoaminen johtuu elämäntavastamme.

* Elämäntapamme edellyttää talouden jatkuvaa kasvua.

* Luonnon tuhoutuminen pitää estää.

* Se ei saa heikentää talouskasvua, koska emme halua muuttaa elämäntapaamme.

Jonkun uuden (vaikkapa ekososiaalisen) noobelin voisi myöntää sille, joka tuon kehän pystyy rikkomaan. Sellaisilla tyhjillä suunnitelmilla kuin 'kestävän kehityksen verouudistus' ei vielä palkinto irtoa. Ekologinen jälleenrakentaminenkin voi alkaa vasta kun tuhoaminen loppuu.