Vastuu, katoava mielen voimavara

  - Tarkastelussa vastuun toteutuminen elämän eri osa-alueilla, kuten liikenne, terveydenhuolto, politiikka ja julkinen keskustelu -

Vaikka vastuu sanana lienee tuttu kaikille, siitä puhuminen on hieman ongelmallista. Vastuu on yksi rajoittava tekijä länsimaiselle ajattelulle tärkeälle vapaus -käsitteelle. Vastuu asettaa vapaudelle rajat. Ihan mitä huvittaa ei saa tehdä. Varsinkin, jos siitä aiheutuu ikäviä seuraamuksia.

Mikä tahansa käsite sanana on merkitykseltään tyhjä ennen kuin sitä tarkastellaan jostain näkökulmasta. Vastuu -käsitteelle vapauden rajoittaminen on vain yksi näistä. Tässä tarkastellaan vastuuta pääasiassa toisesta näkökulmasta: sisäisenä tunteena. Uusille näkökulmille on hyödyllistä olla avoin, joten sen helpottamiseksi lienee tarpeen määritellä tarkemmin, mitä tässä vastuun tunteella tarkoitetaan ja mitä ei.

Vastuu ja velvollisuus

Vastuu ymmärretään usein synonyyminä velvollisuudelle. On kuitenkin syytä erottaa ne toisistaan. Velvollisuus syntyy yksilön ulkopuolelta ja vastuu sisältä.

Velvollisuuksia ovat sellaiset vaateet, joita yhteisö asettaa noudatettaviksi. Kaikkea ihmisen toimintaa ohjaavaa ei tietenkään voida määrittää säännöissä.

Jos vastuu ymmärretään sisältä päin syntyvänä tunteena, voidaankin todeta, että vastuu alkaa siitä kun velvollisuus loppuu. Ihmisen tulisi tietää, miten tulee toimia oikein, vaikka sitä ei aina ole sääntöihin merkittykään.

Syyllisyys - huoli - vastuu

Mikä sitten aiheuttaa vastuun tunteen? Erään näkemyksen mukaan (Winnicott) vastuu syntyy tunneketjun osana, jossa ihminen havaitsee ensin toisessa pahaa oloa, kärsimystä. Normaalisti kehittyneellä ihmisellä toisen kärsimyksen pitäisi aiheuttaa empatian tunnetta ja halua lievittää toisen pahaa oloa. Huoli toisen kärsimyksestä luo tarpeen auttaa. Syntynyttä tarvetta toimia voidaan kutsua vastuuksi.

Winnicott katsoo tätä vielä tarkemmin ja näkee primaaritunteena syyllisyyden (että ei ole vielä auttanut). Syyllisyys on vaikea tunne käsitellä ja siksi se joko tukahdutetaan - tai sitten se suotuisasti jalostuu huoleksi ja vastuuksi. Vastuuta tunteena ei siis voi syntyä, jos ihminen ei pysty käsittelemään syyllisyyden tunnetta ja se tukahdutetaan tavalla tai toisella.

"Kas, tuolla makaa joku verissä päin. Kai sitä pitäisi jonkun mennä auttamaan?": syyllisyys

"Sille voi käydä huonosti, jos kukaan ei auta.": huoli

"Taidanpa mennä katsomaan, mitä voisin tehdä.": vastuu

Seuraavassa on esitetty muutamia esimerkkejä siitä, miten vastuun tunteesta on tulossa katoava mielen voimavara elämän eri alueilla.

Liikenne

Tuskin millään muulla elämän alueella vastuun, velvollisuuksien ja vapauden konfliktit näkyvät selkeämmin kuin liikenteessä. Yksityisautoilu, jos mikään, on kulttuurissamme yksi vapauden arvon näkyvimpiä ilmentymismuotoja. Liikenne on samalla varsin säänneltyä, joten ei ihme, että ristiriitoja syntyy.

Velvollisuuksia sääntöjä kohtaan kyllä kunnioitetaan, mutta toisaalta niiden rajojen testaamista pidetään jopa sankarillisena. Kukapa ei ajaisi ylinopeutta, kun siihen tulee mahdollisuus. Oman syyllisyyden tunteen puuttumista perustellaan sillä, että kaikkihan niin tekevät. Vastuukaan ei silloin herää, koska syyllisyyden tunne on kateissa.

Jos liikenteessä haluttaisiin nähdä vastuuntuntoista käytöstä, sellaisena voisi pitää vaikkapa ajamista nopeusrajoituksia hitaammalla vauhdilla. Sen takana kun voi olla huoli omasta ja muiden turvallisuudesta, ilmastonmuutoksesta tai oman talouden kestävyydestä.

Aika monelle se voisi kuitenkin nostaa turhaa syyllisyyden tunnetta mahdollisesta takana tulevalle aiheutetusta haitasta. Turhaa, koska tieliikennelaki ei estä ajamasta hitaammin kuin nopeusrajoitus. Kun syyllisyyden tunne voidaan käsitellä suotuisasti, kuski voi toimia vapaasti omien arvojensa mukaisesti samalla velvollisuutensa täyttäen. Varsinkin, jos ajaa hetkeksi sivuun, jos huomaa pitkän jonon takanaan.

Takana tuleva todennäköisesti kokee hitaammin ajavan hieman ristiriitaisesti niin, että se rajoittaa hänen vapauttaan ajaa liikennesääntöjen määräämällä maksiminopeudella ja saattaa tätä jopa protestoida valoja vilkuttamalla velvollisuutensa tieliikennesääntöjä kohtaan unohtaen.

Tieliikenteessä havaitaan varsin paljon tällaisia vapauden, velvollisuuksien ja vastuun ristiriitoja.

Terveydenhuolto

Yhteiskunnan järjestämän terveydenhuoltojärjestelmän tarkoitus on huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista omalta osaltaan. Terveydenhuollolle vastuu -käsite siis näyttäisi kuuluvan luontevasti. Huoli ja vastuu potilaiden terveydestä pitäisi olla ikään kuin sisäänrakennettuna. Onkohan näin?

Epäilyjäkin saattaa herätä, kun tarkastellaan tarkemmin järjestelmän toimintaa. Hoitovirheiden ja niiden vaikutusten arvioidaan aiheuttavan 1 miljardin euron kustannukset vuositasolla Suomessa. Koetaankohan siis terveydenhuollossa vastuuta riittävästi? Saako tätä edes kyseenalaistaa?

Ensinnäkin, julkinen terveydenhuolto on rakennettu nimenomaan järjestelmäksi. Hoito on järjestetty potilaille aikaikkunoina, jolloin potilasta hoitaa joko lääkäri tai hoitaja. Yleensä se tapahtuu niin, että aikaisemmista kirjauksista katsomalla ja potilaalta kysymällä selvitetään sen hetkinen tilanne. Hoitohenkilö siis käsittelee aina kerrallaan sen asian, joka sillä hetkellä on käsillä.

Koska järjestelmä on viritetty taloudellisten reunaehtojen mukaisesti, mainittu aikaikkuna on hyvin kapea. Sen lisäksi hoitohenkilöt vaihtuvat usein, jolloin potilaan kokemus hoidosta koskee kaikkia häntä hoitaneita hoitohenkilöitä kollektiivisesti, kun taas hoitohenkilön tehtäväksi jää kerrallaan vain se yksi tilanne. Näin potilas ei pysty kokemaan, että hoitohenkilöt vastaisivat kollektiivisesti hoidosta. Kollektiivinen vastuu puuttuu. Järjestelmät eivät tunne vastuuta, vain ihmiset.

Näennäisesti hoitokertomuksia ja muita kirjauksia tallentamalla hoitohenkilöllä pitäisi olla mahdollisuus perehtyä potilaan taustoihin. Käytännössä ei aina voida varmistaa, että kirjaukset ovat laadukkaita. Tietojärjestelmät ovat sekavia ja tiedon siirtyminen järjestelmien välillä on hankalaa, eikä vanhojen kirjausten lukeminen hoitotilanteessa aina edes ole mahdollista eri syistä. Kirjausten todenmukaisuuden valvonta jää potilaan vastuulle, eivätkä lääkärit niitä helposti lähde korjaamaan.

Entä sitten, jos tapahtuu se virhe? Lääkärit tekevät vääriä diagnooseja tai niitä ei tehdä ollenkaan, määräävät turhia lääkkeitä, tutkimuksia ja hoitoja. Terveydenhuollon arkea.

Potilaalle koituvat ongelmat jaetaan potilasvahinkoihin, hoitovirheisiin ja hoitohaittoihin. Käsitteet menevät usein käytännössä päällekkäin, joten vastuiden määrittäminen eri tilanteissa voi myös olla epäselvää. Potilaalle koituva harmi ei ole potilasvahinko. Hoitovirhe voi tapahtua, vaikka haittaa ei synnykään.

Nykyisin terveydenhuollossa ei kuitenkaan edes saa puhua virallisesti virheistä. Niitä kutsutaan poikkeamiksi. Lisäksi on suositeltavaa käsitellä poikkeamia syyllistämättä ketään. Näyttäisi siis siltä, että syyllisyys - huoli - vastuu tunneketjun syntymistä halutaan välttää.

Mitä sitten tapahtuu, jos todettavaa haittaa syntyykin? Potilaan oikeusturvaa varten järjestelmässä on kolme vaihtoehtoa: muistutus, potilasvahinkoilmoitus ja kantelu viranomaisille.

Muistutuksen vastaanottaa ja käsittelee sama yksikkö, josta muistutus on tehty. Ei siis ihme, että muistutukset eivät yleensä johda mihinkään. Edes potilaan harmia ne eivät lievennä, usein päinvastoin.

Potilasvakuutuskeskus käsittelee vahinkoilmoitukset asiallisesti käyttäen omia asiantuntijalääkäreitään. Jos käsittelystä saa positiivisen päätöksen potilas voi saada rahallisen korvauksen haitasta. Potilasvakuutusjärjestelmä pitää kuitenkin huolen siitä, että lääkärit itse eivät joudu korvausvastuuseen aiheuttamastaan haitasta.

AVI:t ja Valvira käsittelevät vain sellaisia tapauksia, joista lääkäri voidaan laittaa vastuuseen vakavasta virheestä, mikäli sellainen on tapahtunut. Lääkäri voi saada varoituksen tai menettää toimilupansa. Nämä tapaukset ovat marginaalisia koko toiminnassa.

Voidaan siis ehkä todeta, että terveydenhuollon käsiteviidakossa ja potilasoikeuksien toteutumisen sekamelskassa ei hoitohenkilökunnan tarvitse varsinaisesti tuntea huolta ja vastuuta potilaista järjestelmän puitteissa. Jokainen lääkäri ja hoitaja voi tietysti itse suhtautua omaan työhönsä vastuullisesti, jos kokee sen tärkeäksi.

Politiikka

Jos politiikalla tarkoitetaan yhteisistä asioista huolenpitoa, niin luulisi, että vastuu kuuluu oleellisesti politiikan käsitteisiin. Pääosa politiikan kentästä koskettaa taloutta, jolloin huoli valtion kassasta sekä yritysten ja kansalaisten taloudellisesta menestyksestä voisi olettaa olevan politiikan tekijöiden tunnerepertuaarissa keskeisellä sijalla.

Politiikka on kuitenkin rakentunut meilläkin puoluekeskeiseksi ja puolueilla on kullakin oma kannattajakuntansa. Puolueet ajavat oman kannattajakuntansa taloudellista menestymistä ja etuoikeuksia, joten kokonaisvastuuta koko yhteiskunnasta ei todellisuudessa kanna yksikään puolueista. Kollektiivinen vastuu kuulostaisi ehkä kommunismilta.

Politiikassa kuulee silloin tällöin puhuttavan poliittisesta vastuusta. Poliitikot ovat ihmisiä ja ihmiset tekevät virheitä. Poliitikolle se voi tarkoittaa salailua, valehtelua tai korruptiota. Poliitikko kantaa poliittista vastuuta eroamalla tehtävästään. Sehän ei tarkoita välttämättä syyllisyyden tuntemista, eikä virheen vaikutusten vähentämisestä huolehtimista, joten varsinaisesta vastuusta ei voida puhua.

Poliittinen vastuu käsitteenä tarkoittaakin päinvastoin vastuun välttämistä. Myös poliitikon edustama puolue välttää kollektiivisen vastuun virheestä kun edustaja eroaa virastaan, jolloin myös puolue voi säilyttää kannattajiensa luottamuksen.

Sanotaan, että poliittinen muisti on kovin lyhyt. Se mahdollistaa sen, että varsinkin ennen vaaleja poliitikot voivat luvata kannattajilleen asioita, joita eivät sitten valtaan päästyään toteuta. Vastuu loistaa siis tässäkin poissaolollaan.

Poliitikot voivat myös muutenkin toimia ilman varsinaista vastuuta tekemisistään. Tahallinen väärin ymmärtäminen ja totuuden muuntelu kuuluvat politiikan vaikutuskeinoihin. Suojellakseen vastuun välttämistä eduskunnassa on jopa yhdessä sovittu, että poliitikkoa ei saa syyllistää valehtelijaksi, vaikka puhuukin totuutta vääristäen. Kansanedustajille on annettu poikkeuksellisen suuri sananvapaus eduskunnassa ja sen lisäksi vielä vastuun virheestä voi välttää poliittisella päätöksellä, jos 5/6-enemmistö ei täyty.

Politiikan vaikutus yhteiskunnan yleiseen ilmapiiriin on selvä, koska sitä seurataan tiiviisti median välityksellä. Vastuuntunnon yleiseen vähenemiseen medialla on tässä iso rooli.

Julkinen keskustelu ja sananvapaus

Perinteisen median lisäksi julkista keskustelua käydään sosiaalisessa mediassa. Vastuu viestinnästä on kaikilla, jotka julkista keskustelua käyvät. Miten lie toteutuu?

Perinteistä media säätelee Julkisen sanan neuvosto, joka on samankaltainen instituutio kuin terveydenhuollon yksikkö, joka käsittelee potilaiden tekemiä muistutuksia omista virheistään. Se on itsesäätelyelin, joka antaa joko hylkääviä tai hyväksyviä päätöksiä kanteluihin. Mitään seuraamuksia näistä ei tule sääntöjä rikkovalle mediataholle, joten varsinaista vastuuta syyllisyyden ja huolen tunteineen ei toimittajan tarvitse kantaa. Hyväksytytkin kantelut unohtuvat nopeasti.

Vasta kun rikkeet ylittävät rikoskynnyksen, yhteiskunta voi ottaa kantaa mediatahon oikeudelliseen vastuuseen. Sehän ei tarkoita silti syyllisyyden ja huolen tunteiden nousemista esiin rikoksen tehneellä niin kuin ei yleensäkään rikoksiin syyllistyneillä. Sitä ei kukaan vaadi.

Somen alustoja pitävät kansainväliset jättiyritykset kisaavat kilpaa valtioiden sääntelyn kanssa siitä, tuleeko alustayritysten kantaa vastuuta alustalle tehdyistä julkaisuista. Koska alustayritysten ansaintalogiikka tukee pidäkkeetöntä viestintää, jossa voidaan rikkoa yleisesti hyväksyttyjä normeja hyvästä käytöksestä, niillä ei ole varsinaista halua kantaa vastuuta normeja rikkovasta viestinnästä.

Yleinen ilmapiiri on muuttumassa suuntaan, jossa vastuullisuutta vältetään tai pidetään jopa kielteisenä hyvesignalointina tai moraaliposeerauksena. Someen kirjoittavat pyrkivät välttämään vastuutaan tunnistamattomina tai valetilien suojassa. Joskus se ei ole edes tarpeellista, vaan joillekin vastuuttomien julkaisujen esittäminen voi jopa nostaa tekijöiden arvoa sisäryhmässä. Röyhkeydellä ei ole enää rajoja.

Merkille pantavaa on se, että rajoittamatonta sananvapautta puolustellaan nimenomaan sillä, että 'savolaisittain' vastuu jää kuulijalle. Sanoa pitäisi siis saada mitä tahansa, koska se, että joku siitä loukkaantuu, on sen oma vika. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä oliko loukkaus tahaton vai tarkoituksellinen, koska syyllisyyden tunnetta ei tälle sananvapauden puolustajalle joka tapauksessa synny. Näin toimii myös psykopaattimurhaaja: se oli sen oma vika kun astui junaan ja tuli minun puukotettavakseni.

Vastuun käsite käännetäänkin ympäri ajattelemalla, että loukkaantuminen tai pahan mielen saaminen rajoittaa sananvapautta ja siitä vastuussa on mielensä pahoittanut; eli aina joku muu kuin itse. Jos toisten mielen tahaton tai tarkoituksellinen pahoittaminen näin normalisoituu, voi vain kuvitella minkälaiseen yhteiskunnalliseen kulttuuriin olemme menossa.

Ilmastonmuutoksen ja muiden ekokatastrofien torjunta

Ilmastonmuutoksen torjunnan vastustamista on tullut pienen mutta äänekkään joukon kansanliike. Se on käynyt läpi tyypilliset vastuun torjunnan vaiheet: kielletään koko aihe, kielletään ihmisen vaikutus, kielletään oma vaikutus, vaaditaan muilta sopeutumista. Vastustus on klassinen esimerkki vastuun pakoilusta, eikä se vaadi sen enempää tarkastelua tässä.

Vastustajan ajatusta omasta vastuullisuudesta silloin, kun omien tekojen vaikutusta vähätellään, kuvaa seuraava esimerkki, jota voi soveltaa hyvin myös edelliseen sananvapausteemaan.

15 mg erästä myrkkyä on tappava annos yhdelle ihmiselle. Kiistämätön tosiasia on, että jos joku antaa samaa myrkkyä 1 mg:n, sillä ei ole juurikaan vaikutusta. Jos 15 kaveria yhdessä päättävät, että jokainen antaa 1 mg:n myrkkyä, pääseekö kukin osallistuja vastuustaan murhasta?

Hierarkkinen ihmiskäsitys

Edellä esitetyistä esimerkeistä voitaneen vetää johtopäätös, että yhteiskunnassamme vastuukäsite sellaisena kuin se on tässä määritelty tunneketjuna ei oikein toteudu. Yleinen ilmapiiri on muuttunut sellaiseksi, jossa oma syyllisyys ja huoli toisista pyritään vaimentamaan tunnerepertuaarissa. Silloin myöskään vastuun tunnetta ei arvosteta.

Velvollisuuksia kyllä kunnioitetaan, koska useimmat ymmärtävät, että muutoin se johtaisi yhteiskunnalliseen epäjärjestykseen ja turvattomuuden lisääntymiseen. Vastuun välttäminen kuitenkin jättää aukon, joka mahdollistaa vallan siirtymistä tahoille, jotka hyötyvät ihmisten tarpeesta hankkia vapauksia ja etuoikeuksia oman edun tavoitteluun. Tätä tukee hierarkkinen ihmiskäsitys.

Tässä ihmiskäsityksessä tunnustetaan ihmisten välinen arvohierarkia ja sen kannattaja sijoittaa itsensä luomaansa arvojärjestykseen. Hierarkia voi muodostua esimerkiksi taloudellisen menestyksen (meritokratia) tai syntyperän (nationalismi) mukaan. Aika moni ei edes tarvitse edellisiä perusteita, vaan pitää itseään muuten vain etuoikeutettuna. Kyselytutkimusten mukaan 75% autoilijoista pitää itseään keskivertoa parempina kuskeina.

Hierarkkisen ihmiskäsityksen kannattaja näkee itsensä yleensä hierarkian ylemmillä tasoilla ja toiveena on pyrkiä nousemaan arvoasteikolla. Korkeampi asema kun tuo mukanaan enemmän valtaa. Ja valta antaa vapauksia tehdä mitä huvittaa. 'Et sä mua määrää' tuntuu olevan hyvin yleinen ajatus keskustelujen taustalla.

Hierarkkinen ihmiskäsitys on keino torjua turvattomuuden tunnetta luomalla järjestystä sijoittamalla toiset omille paikoilleen uhkaamasta omaa asemaa. Turvallisuutta lisää myös se, että ahdistavaa vastuun tunnetta voidaan välttää. Hierarkian alemmalla tasolla olevat kuvitellaan voitavan valjastaa omien päämäärien palvelemiseen tai sitten heidät voidaan jättää kokonaan huomioimatta, jolloin huolta ja vastuuta heistä ei tarvitse kantaa ('jokainen on oman onnensa seppä'). Vastuu voidaan sälyttää ylempänä hierarkiassa oleville, koska heillä on myös enemmän valtaa. Näin ajatellaan tietysti hierarkian joka tasolla, jolloin kenenkään ei tarvitse ottaa itse vastuuta mistään.

Usein halutaan ajatella niin, että vallan pitäisi tuoda mukanaan myös vastuuta. Mutta, jos valta tarkoittaa vapautta toimia omien etujen mukaisesti, niin vastuu paradoksaalisesti juuri rajoittaa tuota valtaa niin kuin alussa todettiin.

Näin syntyy kierre, jossa vapauden haave johtaa syyllisyyden ja huolen tunteiden arvon mitätöimiseen ja vastuun välttämiseen. Mitä enemmän valtaa, vapautta ja etuoikeuksia tavoitellaan, sitä vähemmän vastuuta halutaan kantaa. Siinä kierteessä elämme ja näkymät ovat pelottavat. Hierarkkiseen ihmiskäsitykseen sisältyy kaipuu autoritaarisuuteen, joka toteutuessaan ennen pitkää vie itsetuhoon, kuten historia ja nykyinen sota Euroopassa meille kertoo.

Kierteen voi katkaista vain tulemalla tietoiseksi siitä. Se on jokaisen yksilön oma vastuu ja yhteiskunnassa kollektiivinen vastuu hyvän elämän saavuttamiseksi niin ihmisille kuin muullekin elämälle tällä planeetalla.