Yhteiskunnan liima loppuu

02.11.2020

Pekka Torvinen raapaisee pintaa ehkä meidän aikamme suurimmassa ongelmassa: individualismin eetos. Suurten tarinoiden kadottua ja tieteellisen maailmankuvan hallitessa ihmisten elämää empatia ja yhteisöllisyys jäävät yhä pienempien kuplien sisälle kun länsimaiset yhteiskunnat fragmentoituvat kiihtyvällä vauhdilla. Ehkä enää ei pitäisikään puhua yhteiskunnista.

Yltiöindividualismi johtaa siihen, että ainoaksi yhteisöjä jotenkin koossa pitäväksi voimaksi jää velvollisuus ja rangaistuksen pelko. Ja sekin alkaa olla nyt uhattuna.

"Jokaisen pitäisi löytää "oma juttunsa", toteuttaa itseään sen mukaan, eikä kukaan muu voi eikä ainakaan saa määrätä, mitä minä voin ja haluan tehdä, kunhan en estä muita toteuttamasta itseään."

Eetos on niin voimakas, että se vetää puoleensa ihmisiä kuin kärpäspaperi niin kuin se yksi 'Et sä mua määrää'-puolue, jonka ainut todellinen poliittinen sanoma se on.

Tätä ilmiötä kuvaa hyvin myös se, miten syyllisyydestä on tullut kirosana. Ketään ei saisi syyllistää mistään ja syyllisyys peitellään uhriutumista feikkaamalla. Henkinen kehitystaso vastaa viisivuotiasta, joka sopii myös Torvisen jutussa mainittuun Christospher Laschin .narsistiseen kulttuuriin.

Kyvyttömyys käsitellä syyllisyyttä johtaa siihen, että vastuu ja huoli muista ei kehity. Vastuun pitäisi alkaa siitä mihin velvollisuus loppuu. Siksi vastuuta väistellään ja sysätään itsen ulkopuolelle. Se näkyy ihmisten kulutuskäyttäytymisessä, valtakunnan politiikassa ja kumma kyllä juuri siellä, missä sitä eniten luulisi olevan: terveydenhuoltojärjestelmässämme.

Tuskin missään muualla olisi tärkeämpää olla ihmisiä, jotka kohdatessaan toisia nousevat velvollisuudesta vastuuseen ja huolenpitoon. Järjestelmä pyörii kuitenkin sääntöjen ja velvollisuuksien kahleissa. Ongelman huomaa viimeistään siinä vaiheessa kun potilas alkaa kyselemään oikeuksiensa perään. Vastuu piiloutuu moninkertaisten viestintämuurien taakse.