LAULU ONNESTA

Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell' aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
Kell' onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Tuon Eino Leinon runon yleisin tulkinta taitaa olla se, että saavutettua onnea ei kannata tuoda julki, koska se aiheuttaa turhaan kateutta ilman samaa onnea jääneissä ihmisissä. Kateus on yksi vihan muoto ja kukapa haluaisi toisten vihoja niskaansa. Saattaapa oman onnen loiste toisaalta aiheuttaa joissain kanssaeläjissä tunteena myös surua tai jopa epätoivoakin. Tämä näkökulma on jäänyt jostain syystä vähemmälle huomiolle.

Minkälaista Leinon runon onni sitten mahtaa olla, jos se kerran aiheuttaa muissa ikäviä tuntemuksia? Ihmisen onnella kun voidaan tarkoittaa eri asioita. Elämän kukoistaminen sosiaalisen menestyksen ja taloudellisen vaurauden kautta tulee varmaan helposti mieleen ja sen merkkeinä ovat monenlaiset saavutukset, joiden potentiaali kateuden aiheuttajina lienee kiistaton. Onni voi hehkua myös rakastuneen hullaantuneessa olemuksessa ja se saattaa aiheuttaa joskus toisissa hieman nolojakin tunteita. Tosin rakastunut sitä tuskin itse huomaa. Onnellisuutta toivotaan myös hyvän terveyden, perheen ja ystävyyssuhteiden aikaansaamina. Näitä ei kaikille tietenkään siunaannu samassa määrin, joten vertailulle löytyy kohde. Onnen tunteita voi herättää myös jokin ylevä sisäinen kokemus, mutta siitä taitaa olla jo vähän vaikeampi löytää ainakaan kateudelle perusteita. Tästä myöhemmin lisää.

Positiivisessa psykologiassa onnellisuuden ajatellaan kuuluvan ihmisen vahvuuksiin, koska sitä pidetään ihmisen omana valintana. Onnellisuutta on tutkittu paljon viime aikoina ja sille on pyritty antamaan jopa tieteellinen viitekehys. Suomessa, tässä synkkien mielten maassa, asiaan on tarttunut myös onnellisuusprofessoriksi tituleerattu Markku Ojanen, joka tuomitsee Leinon runon idean jyrkästi ja muokkaa sen viestin täysin käänteiseksi: "kell' onni on se onnen näyttäköön". Ajatus lienee se, että onnellisuus ja yleensä positiivisuus tarttuu siten muihinkin (trickle down) ja omakin onni vahvistuu samalla. Onnellisuuden jakamisen kritiikkiä on kyllä myös esitetty tutkimuksissa, joiden tuloksissa positiivisuuteen manipulointi saattaa jopa masentaa joitakin ihmisiä. Oliko tämä sitten jo Leinon mielessä jääköön pohdittavaksi.

Jonkun verran vastustusta on tullut myös siitä, että onnellisuus määritellään tieteellisesti, koska sillä pyritään saamaan tietynlainen yliote, hegemonia (Saari & Harni). Kukapa ei haluaisi olla onnellinen. Vastaan on vaikea väittää. Onnellisuuden tuotteistamista ei tarvitse sen enempää perustella.

Alistair Miller taas sanoo kritiikissään, että rajaamalla onnellisuuden käsite tullaan määritelleeksi vain tietty persoonallisuustyyppi ja tuloksena on kehäpäätelmä:

"People who are by nature optimistic, amiable and untroubled by worries or doubts are happiest, when happiness is defined as a state of being optimistic, amiable and untroubled by worries or doubts."

Tai kuten tämän jutun kommentissa:

"Are positive thinkers happy, healthy and successful because they are positive thinkers, or are they positive thinkers because they are healthy, successful and happy?"

Edellä mainitussa Saari & Harnin analyysissä viitataan sosiologi Sam Binkley'iin, joka heittää idean, että positiivisuuskulttuurin synnyttäminen onkin uusliberalistinen hallinnan instrumentti, jolla vaikutetaan ihmisten käyttäytymiseen poliittisin tavoittein. Uusliberalismin ytimessä on negatiivisen vapauden käsite, jonka mukaan hyvä elämä saavutetaan ulkoa tulevat rajoitukset poistamalla, jolloin jokainen voi toteuttaa omia toiveitaan vapaasti. Länsimaisissa yhteiskunnissa on jo valmiiksi iskostettu ihmisiin nämä toiveet hyvinvoinnista jatkuvan taloudellinen kasvun seurauksena: lisää vaurautta, lisää kulutusta, lisää mielihyvää tuottavia elämyksiä. Valtio ei siksi saisi rajoittaa tasavertaisuuden nimissä ihmisten toimintaa liikaa, koska se voi haitata mahdollisuuksia vaurastua ken siihen kykenee. Avain hyvinvointiin onkin mahdollisuuksien tasa-arvo ja sen jälkeen jokainen on oman onnensa seppä. Onnellisuus näyttää siis todellakin olevan uusliberalisteille jokaisen oma valinta.

Uusliberalistinen näkemys tunnetaan yksilökeskeisenä. Yhteisöllinen vastuu määritellään lähes kaikissa kulttuureissa Kultaisessa säännössä: tee muille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Yksilöllisyyden korostuessa se on muuttumassa muotoon: tee itsellesi niin kuin haluaisit muiden sinulle tekevän. Mitäpä muuta self-help-oppaiden ja hyvinvointikurssien 'self-compassion' voisi tarkoittaa? Suositun mindfulness-menetelmän katsotaan olevan peräisin zenbuddhalaisesta mietiskelyperinteestä ja kun myötätunto on keskeisellä sijalla buddhalaisessa ajattelussa niin on ollut ilmeisen vaivatonta siirtää se sopivasti soveltaen myös osaksi onnellisuuskulttuuria.

Zenbuddhalaisuus ja sen käsitteet ovat meille länsimaiseen ajatteluun tottuneille vaikeasti avautuvia. Edesmennyt japanilainen D.T. Suzuki on sitä yrittänyt helpottaa kohtuullisella menestyksellä. Kun zenissä tavoitteena on valaistuminen, niin voisi ajatella, että se edustaa zeniläistä onnellisuuden tilaa. Valaistuminen kokemuksena pakenee kuitenkin Suzukin mukaan symbolisia määrittelyjä ja siksi se on epätieteellinen. Se ei ole jokin transsin kaltainen tila eikä todellisuutta vääristävä uskonnollinen kokemus vaan arkitajuntaa.

Valaistuminen voi tapahtua silloin kun ihminen pystyy tunnistamaan ja tarkkailemaan omaa olemassaoloaan peloista vapautuneena. Pelon torjunta on egon tehtävä ja siksi egosta pitää buddhalaisen ajattelun mukaan luopua, jotta olemisen aito todellisuus paljastuu. Ihminen on luonut loputtomasti muotoja tuon egon tehtävän suorittamiseen ja näistä kulttuurimmekin on pitkälti muodostunut. Somellekin oli selkeä tilaus.

Jospa Leinon onni ei siis tarkoitakaan menestymistä tai rakastuneena olemista vaan juuri tällaista sisäistä kokemusta, jota ei voi jakaa muille ja hyvin voi 'käydä korpeen' sitä kokemaan. Taiteessa taiteilija pyrkii kokemuksen vangitsemiseen, mutta siinäkin se tapahtuu välillisesti ja antaa oman mahdollisuuden itse kullekin taiteellisen tuotoksen kokijalle. Suzukin mukaan luovaan kokemiseen jokainen voi olla oman elämänsä taiteilija.

Aamuauringon valon leikki lehtipuiden katveessa, kuhankeittäjän soinnikas huilu.

Onnen jakamisen tarve saattaakin kertoa egon vaatimuksesta muilta saatavasta hyväksynnästä. Markku Ojanen haluaa uskoa, että Leino ei kauan yksin olisi metsässä viihtynyt onnensa kanssa kun "me olemme ihmisten perään". Jaetun onnellisuuden tavoittelusta voi tulla vankila, koska onnellisuuden tavoittaminen on egon synnyttämä elävä illuusio:

"Sen sijaan että onnellisuus olisi täydellisesti läsnä arkisissa kokemuksissa (kuten esimerkiksi flow-kokemusten kuvaus antaa toisinaan ymmärtää) ihmisen toimintaa kuvaa vaivihkaisesti ikuinen puute - et ole vielä onnellinen. Näin positiivisen psykologian lupaus arjen täyttymyksestä kääntyy negatiivisuudeksi: se jää ainoastaan ikuiseksi lupaukseksi joka ei koskaan voikaan toteutua." (Saari & Harni)

Uusliberalistinen ajatus negatiivisesta vapaudesta ei siis välttämättä toteudu onnellisuutena. Pikemminkin näyttää siltä, että kysymys on vallasta ja sen jakautumisesta. Yhteisö koetaan uhkaavana, jos ihmisen toimintaa rajoitetaan ulkoapäin: "et sä mua määrää". Valta on yksi pelon torjunnan väline.

Positiivinen vapaus saavutetaan silloin kun ihmisen sisäiset rajoitukset on poissa ja ihminen voi suuntautua itselleen johonkin mielekkääseen toimintaan niissä yhteisöllisissä rajoissa, jotka hän on itse hyväksynyt. Eino Leino tuskin tiesi näistä käsitteistä kun niitä ei oltu vielä nimettykään. Omista peloistaan vapautunutta ehkä hetkittäinen onnellistakin ihmistä hän kuvaa kuitenkin eräässä toisessa runossaan (Vapaa mies):

Se vasta, vast' on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.