MANTELITUMAKKEEN MAINEENPALAUTUS

19.12.2014

Mantelitumakkeet (corpus amygdaloideum) ovat kaksi mantelinmuotoista ryhmää neuroneita, jotka sijaitsevat aivojen ohimolohkossa. Ne ovat osa limbistä järjestelmää ja niiden pääasiallisiksi toiminnoiksi on tutkimuksissa havaittu tunnereaktioiden muistaminen ja prosessointi. Mantelitumakkeiden on sanottu olevan ns. aivojen tunnetietokone. (Wikipedia)

Mantelitumake on saanut ilmeisen tärkeän roolin, koska se mainitaan usein kun selvitellään aivojen toimintaa tunne-elämän hallinnassa. Mantelitumake eli amygdala liitetään varsinkin pelkoreaktioihin. Mantelitumake, tai siis -tumakkeet, koska niitä on kaksi, sijaitsevat alueella, joka kuuluu niin sanottuihin nisäkäsaivoihin eli tuohon limbiseen järjestelmään, joka pääosin vastaa aivojen tunnetehtävistä. Niitä alempana ja primitiivisempinä sijaitsevat liskoaivot, jotka huolehtivat kehon perustoiminnoista, ja ylempänä myöhemmin kehittyneet isot aivot lohkoineen eli järkiaivot, jotka ovat sitten vain eläinkunnan korkeimpien lajien kruununa päässä älykkään elämänhallinnan komentokeskuksena.

Tavallisin tarina taitaa olla se, että mantelitumake on nykyihmisen näkökulmasta ikään kuin evoluution jäänne. Esi-isämme kulkivat savannilla ruokaa etsien ja ne, joiden mantelitumake nopeimmin tai ylipäänsä reagoi kun leijona ilmestyi puskasta, säilyivät hengissä taistele tai pakene strategian turvin. Mantelitumake on siis nykypäivänä lähes tarpeeton, koska meidän ei tarvitse enää pelätä leijonia. Ne ovat joko aidan takana eläintarhassa tai sitten ne onnekkaat, jotka pääsevät vielä vapaaseen luontoon seuraamaan eläviä luonnonvaraisia leijonia, katselevat niitä panssaroitujen maastoautojen lasin takaa.

Aivot on kuitenkin melko monimutkainen elin ja jonkun tietyn toiminnan liittäminen vain yhteen alueeseen näyttäisi olevan varsin yksinkertaistavaa ja joskus jopa harhaanjohtavaa. Aivoja kuvantamalla on todettu, että useat sen osat ovat aktiivisia kun jotain liikahtaa mielessä. Kaikilla osilla tuntuu olevan monia tehtäviä. Aivojen tutkimus on vasta alkutekijöissään, vaikkakin kiihtyvällä tahdilla, joten jäitä hattuun.

Mantelitumake ulkoistetaan

Onko sitten niin, että me elämme tänä päivänä niin turvallista ja suojattua elämää, että pelkokin on tunne, jolle ei ole enää mitään käyttöä? Voimmeko elää joka päivä turvassa maailman pahuudelta ja pelot on selätetty? Onko pelko vain merkki siitä, että inhimillinen kehitys taantuu ja palaamme savannille kun pelot yllättävät?

Tottahan se on, että yhteiskunta on järjestäytynyt niin, että voimme elää kohtuullisen turvassa. Siitä pitävät osaltaan huolen ikäviä tilanteita varten perustetut turvallisuusjoukot: pelastuslaitos, poliisi, vartiointiliikkeet, sairaalat, puolustusvoimat, kirkkokin tavallaan. Olemme siis ulkoistaneet mantelitumakkeen toimintoja ammattilaisille, joiden tehtävänä on ehkäistä ja poistaa uhkia elämästämme. Tavoitteena näyttäisi olevan se, että mantelitumake jää tarpeettomaksi.

Mantelitumake vaimennetaan

Mantelitumakkeet ovat silti edelleen siellä syvällä aivoissa. Niiden tehtävä on vain muuttunut. Nyt ne heräävät henkiin - ei niinkään useimmiten fyysisten uhkien edessä - vaan ikävien sosiaalisten tilanteiden aktivoimina. Silloin kun kiehahtaa. Silloin kun turhautuminen ylittää sietokyvyn rajat. Mantelitumake kaappaa aivot ja järki pimenee, sanotaan. Hyppäämme kehityksessä takaisinpäin savannille itsemmekin yllättäen.

Pelastajana on ilmaantunut lääketeollisuus, jonka kehittämiä tuotteita myydään ja niellään yhä kasvavampia määriä. Pelkojen synnyttämän ahdistuksen sietokykyä pystytään siis säätelemään kemiallisesti. Mantelitumake osataan vaimentaa. Kaikki tietävät haitat, mutta niiden synnyttämät pelot on osattu tukahduttaa tehokkaasti lääkäreiden auktoriteetillä.

Mantelitumake kutistetaan

Toisena pelastajana on tullut vähän pehmempää ratkaisua tarjoava hyvinvointikulttuuri. Hyvinvointia parantavia harjoitus- ja harrastusmuotoja on tullut markkinoille lisää jatkuvasti. On joogaa, meditaatiota, retriittejä, selfhelp-oppaita ja vaikka mitä. Uuttahan tämä ei ole, koska jo 60-luvun hippikaudelta lähtien näitä on ollut. On vain siirrytty new age-kulttuurista hyvinvointi- ja onnellisuuskulttuuriin. Henkisyydestä ja hengellisyydestä on siirrytty tavoittelemaan kehollisten ja sosiaalisten kokemusten täyttämää onnellista elämää. Tutkimusten mukaan mantelitumakkeen koko pienenee tiiviisti meditointia harrastavilla, joten toive näyttäisi edelleen samalta: mantelitumake halutaan surkastuttaa.

Mantelitumakkeen maineenpalautus

Hiljattain oli uutinen Suomenkin mediassa tutkimuksesta, jossa mitattiin mantelitumakkeen kokoa ja aktiivisuutta. Koeryhmässä tunnistettiin myös persoonallisuuden piirteinä jatkumo epäitsekkäistä psykopaattisiin. Nämä kun ovat toistensa vastakohtia. Psykopaatti ei kykene tunnistamaan toisen tunnetiloja kun ei niitä itsessäänkään oikein huomaa. Altruismi taas perustuu empatiaan eli siihen, että kykenee havainnoimaan ja peilaamaan toisen tunteet ja siten myös tunnistaa toisen hädän ja osaa toimia sen mukaan.

Tulos oli kiinnostava, koska epäitsekkäillä todettiin isompi ja aktiivisempi mantelitumake kuin psykopaateilla. Luin myös toisesta tutkimuksesta, jossa apinoilta poistettiin mantelitumake - ja oikein: ilmankin pärjää! Kuitenkin tutkimuksessa todettiin, että nämä apinat kadottivat kyvyn sosiaalisuuteen laumassa. Tässä vielä aiheesta Wikipediassa:

Amygdala volume correlates positively with both the size (the number of contacts a person has) and the complexity (the number of different groups to which a person belongs) of social networks. Individuals with larger amygdalae had larger and more complex social networks. They were also better able to make accurate social judgments about other persons' faces. It is hypothesized that larger amygdalae allow for greater emotional intelligence, enabling greater societal integration and cooperation with others. (Wikipedia)

Kerronpa vielä pari kokemusta omasta elämästä. Hiljattain olin menossa Hakaniemen torilla raitiovaunupysäkille ja pysähdyin suojatietä ennen punaisiin valoihin jalkakäytävälle. Oli syksyn ensimmäinen pakkasaamu ja vaeltavan mielen lomassa huomasin, että tien pinta oli liukas. Vasemmalta tuli bussi Hämeentien mutkasta ja joku mielen syövereissä varoitti, että vauhtia oli liikaa. Niin siinä sitten kävikin, että bussi alkoi liiraamaan kohti minua ja ehdin juuri ja juuri ponnahtaa sivuun. Bussi ehti tulla kokonaan jalkakäytävälle, pysähtyi siihen ja jatkoi sitten matkaa.

Mitään tietoista tuossa lyhyessä ajassa ei ehtinyt tapahtua. Vasta jälkikäteen pystyin hahmottamaan miten siinä kävi. Tietoisen ajattelun alla, jossain syvemmällä, aivoni osasivat salamannopeasti yhdistää monta asiaa: liukas tienpinta, bussin vauhti, oma sijainti. Ehkä jopa limbinen järjestelmäni tunnisti kuskin katseen ja ilmeen, jotka kertoivat pelosta ja epävarmuudesta. Joka tapauksessa saan kiittää mantelitumaketta ja muita ihania aivojen järjettömiä osia, jotka pelastivat minut bussin alta.

Kesällä purjeveneestäni oli mennyt keulapurjeen nostimen hela rikki ja purje oli lysähtänyt kannelle. Piti siis kiivetä mastoon vaihtamaan tuo hela. Ei mikään hauska tehtävä korkean paikan kammoiselle. Pelotti siis. Jos en pelkäisi ollenkaan, kiipeäisin mastoon määrätietoisesti, mutta en ehkä huomaisi uhkia. Ote saattaisi livetä kun en ole valpas ja putoan kovalle kannelle. Iso vene ajaa kovaa vierestä ja aallot keinuttavat omaa venettä, ote ruuvarista heltiää ja se putoaa avustajan päähän. Entä, jos pelko kaappaa vallan yhtäkkiä, jään mastoon takertuneena paniikkiin ja pitää kutsua pelastuslaitos apuun nostamaan minut alas. Miten siis kävi? Onneksi mukana oli kaksi kohtuullisen hyvävoimaista miestä, jotka pyysin vinsseihin, joilla purjeet nostetaan ylös. Narut kiinni valjaisiin ja ylös alaspäin katsomatta. Uusi hela kiinni ja alas turvallisesti.

Vastaavia esimerkkejä löytyisi enemmänkin. Pelko on tärkeä tunne, koska se ohjaa meitä pois vaaroista tai auttaa valmistautumaan niihin. Pelon kanssa voi pärjätä.

Miten toimin silloin kun joku toinen tarvitsee apua? Usein lukee lehdistä tai kuulee muuten tapauksista, joissa loukkaantunut tai muuten heikossa tilassa oleva jätetään yksiin. Syyksi mainitaan usein juuri pelko tai oikeastaan sen torjuminen ohi kulkemalla. Pelkään, että en osaa auttaa, pelkään että teen jotain väärin. Tottakai pitääkin pelätä, koska silloin osaa ottaa huomioon omat kykynsä paremmin. Täysin peloton ei ehkä edes tunnista toisen hätää ja suhtautuu kyynisesti koko tilanteeseen.

Näyttäisi siis siltä että koolla on kuitenkin väliä. Ehkä mantelitumaketta pitäisikin kunnioittaa enemmän eikä tietoisesti pyrkiä ulkoistamaan sitä, vaimentamaan sitä tai kutistamaan sitä. Olisiko kuitenkin sekä oman että muiden hyvinvoinnin kannalta tärkeämpää antaa sen olla vaan luomuna ja pitää siitä hyvää huolta antamalla sille silloin tällöin sopivia tehtäviä? Pelon kanssa kannattaa olla hyvä kaveri.