Ambivalenttia pohdintaa

Monet ihmisen elämään vaikuttavat ilmiöt ovat hankalasti ambivalentteja, sellaisia toisaalta-toisaalta-juttuja, mikä helposti unohtuu, koska yleensä asiat halutaan nähdä helppoina, varmoina ja turvallisina.

Myös edellisessä postauksessa käsitelty sosiaalisen hyväksynnän saaminen muilta ihmisiltä nähdään toisaalta merkityksellisenä psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta ikävänä ja riippuvuutta aiheuttavana rasitteena itsenäisyydelle ja henkiselle kasvulle.

Koska sosiaalisuus ylipäätään nähdään hyvänä ominaisuutena ihmiselle kulttuurissamme, muilta saatua hyväksyntää voitaneen pitää merkkinä onnistumisesta ja menestymisestä. Se on yksi yhteisöllisyyden sosiaalinen liima. Yhteisön jäsenten välinen kilpailu on normaali osa nykyistä kulttuuriamme, jolloin muilta saatu hyväksyntä kertoo myös kilpailussa pärjäämisestä. Oman paikan löytäminen yhteisössä kasvattaa turvallisuuden tunnetta ja itsetuntoa. Nämä varmaan tavalliset syyt sille, mistä hyväksynnän kaipuu ja motivaatio menestymisen ilmaisulle kumpuaa.

Toisaalta, onnistumisen ilmaisemisen motivaationa voi tietysti olla myös vain halu jakaa iloa muille tai kertoa kokemuksista, joista voisi olla hyötyä toisillekin. Syitä ihmisen toiminnalle ei ole aina helppo tunnistaa, koska toisen pään sisälle ei voi mennä.

Jos hyväksynnän tarve syntyy itsetunnon tai yhteisöllisyyden tunteen puutteesta, on ymmärrettävää, että vaarana on kierre, jossa alati vaarana oleva psyykkinen romahdus vaanii selän takana. Peukutus toimii silloin kuin huume, jonka annoksia pitää saada vähän väliä. Addiktion vahvistamiseen löytyy tukea kilpailullisen kulutuskulttuurin koko laajuudessa. Paljon peräänkuulutettu taloudellinen toimeliaisuus voikin olla merkki tästä addiktiosta.

Niinpä hyväksynnän saamisen tarpeesta on tullut osa valtavirran sosiaalista elämää eli normaaliuden hegemoniaa. Sosiaalisen elämän ylikorostuminen peittää alleen siitä seuraavan ylikulutuksen todelliset syyt. Koska niitä ei edes haluta tunnistaa, irti pääseminen tästä addiktiosta on lähes mahdotonta ilman koko kulttuurimme ja elämäntapamme rajua muutosta.

Mutta tarkastellaanpa aihetta hieman toisestakin näkökulmasta eli mitä tapahtuu hyväksynnän antajan mielessä kun hän antaa kehuja, tykkäyksiä ja peukutuksia silloin, kun toinen postaa somessa menestyksestään? Onko se aitoa ja rehellistä vai onko palautteen antajalla joku muu syy kehuskella toisen saavutuksia? Onko kysymys pikemminkin tarpeesta miellyttää toista ja hakea jotain piilotettua omaa hyötyä? Toisen ihmisen pään sisälle on mahdoton mennä, joten tilanteen tunnistaminen voi olla haastavaa.

Toinen kysymys on se, voiko kehuskelu tai hyväksynnän ilmaisu muutenkaan edes toimia siinä merkityksessä, johon se on tarkoitettu. Sehän edellyttäisi ensinnäkin, että molempien kokemusmaailmat ovat edes jollain tavalla yhdenmukaisia, jotta toisen teot voisi arvottaa oikeassa kontekstissa. Siihen tarvittaisiin myös empatiakykyä. Ja tietysti sitä rehellisyyttä.

Jos siis olet rakentanut mökille pikku saunan ihan itse, vaikka et ole aikaisemmin tehnyt linnunpönttöäkään, miten sille voisi antaa arvostusta ihminen, joka ei ole koskaan pitänyt vasaraa kädessään? Tai entäs rakennusalan ammattilainen, joka on jo itse rakentanut itselleen kaksi omakotitaloa, kolme venettä ja muuta kivaa? Osaako hän irrottaa omat kokemuksensa toisen saavutuksista, vai iskeekö perisuomalainen kateus ja validoinnin sijaan mitätöinti?

Mitä, jos olet säveltänyt, soittanut ja tallentanut musiikkia ihan itse ja niiden lisäksi kuvannut, editoinut ja koostanut näistä musiikkivideoita ja tehnyt niistä nettisivut? Voiko työtä onnistumisen takana oikeasti ymmärtää, jos toisella ei ole minkäänlaista kokemusta näistä yhdestäkään? Mitä voit itse odottaa hänen palautteeltaan? Miten tulisi suhtautua kehuihin? Voiko se olla rehellistä ja aitoa?

Kumpi pettää itseään enemmän, kehujen antaja vai saaja? Onko kysymys silloin vain performanssista, jolla ylläpidetään tämän sosiaalisen näytelmän konventioita ja rakennetaan kuviteltua todellisuutta?

Toisaalta - on tähän onneksi vielä yksi näkökulma.

Hyväksynnän tarve muuttuu tai katoaa kokonaan, kun oppii arvostamaan itseään ilman muiden osallisuutta siihen. Se on kuitenkin työ, joka vaatii paljon ponnistuksia, eikä synny ilman itsereflektiota ja omien kokemusten arvottamista suhteessa omaan kehitykseen. Vaativaa kenelle vaan, mutta varsinkin niille, joiden omassa henkisessä kasvussa on ollut jarruja, jotka ovat jättäneet reikiä itsetuntoon.

Itsensä arvostamisessa on sekin hyvä puoli, että silloin myös toisten onnistumisten validointi voi olla aitoa, koska ei ole tarvetta käyttää sitä omien tarpeiden tyydyttämiseen. Aitoutta saattaa vain olla vaikea tunnistaa maailmassa, jossa rehellisyys, empatiakyky ja vastuuntunto tuntuvat olevan katoavia mielen voimavaroja.