Kuopasta ylös

Edellisessä postauksessa mainittiin, että nykyihminen on valinnut uskomusjärjestelmäkseen talousajattelun, jossa ihmisen pelastaa kärsimykseltä taloudellinen ja sosiaalinen menestyminen. Kaikkivoipainen yksilö uskoo teknologian ja markkinoiden pelastavaan voimaan. Pitänee kuitenkin rajata nykyihmisen käsite vain sisältämään valtaosan niistä kansalaisista, jotka asustavat niin sanotuissa OECD-maissa (Organisation for Ecological Catastrophies and Destruction).

Nykyihminen eli homo economicus on kummallinen synteesi biologisia vaistojaan toteuttavasta primitiivisestä laumaeläimestä ja yksilökeskeisestä suorittajasta. Tuon synteesin aikaansaannoksena nykyihminen on itse keksimissään lajeissa menestykseen pyrkivä kilpailija, jolla on taipumus asettaa tavoitteita. Tavoitteellisuus kertoo yksilön onnistumisesta yhteisönsä vaatimusten paineissa. Ilman tavoitteellisuutta yksilöä ei arvosteta.

Tavoitteeseen tarvitaan tietenkin ensin joku suunta. Ja se suunta on kasvu, siis nimenomaan taloudellinen kasvu. Lisää varallisuutta, lisää kulutusta, lisää menestystä milloin missäkin lajissa. Kasvun tärkein tekijä on taloudellinen toimeliaisuus, jonka ansiosta kasvutavoitteet voidaan saavuttaa sekä hyödykkeiden tuotannossa että niiden kuluttamisessa.

Tavoitteiden saavuttamista mitataan erilaisilla mittareilla. Sitä varten tarvitaan tiedettä ja teknologiaa. Se voi olla konkreettista tai jotain abstraktia, kuten bruttokansantuote (BKT). Joka tapauksessa keskeistä on erilaisten toimien vaikuttavuus. Näin saadaan ihmisen toiminnan ymmärtäminen redusoitua hyvin yksinkertaiseksi. Asetetaan tavoite - ollaan toimeliaita - mitataan vaikutukset.

Samaa konstruktiota käytetään sitten lähes kaikessa inhimillisessä toiminnassa, jolloin syntyy mielikuva hallinnasta ja vallasta. Se pitää ontologisen turvattomuuden tunteen poissa mielestä. Tärkeää onkin nykyisin se, että toimeliaisuuden suunnittelussa tehdään vaikutusarviointeja. Jos vaikutusarviointi antaa samoja tuloksia kuin tavoite, niin toimeen voidaan ryhtyä.

Tämä logiikka on juurtunut hyvin syvälle nykyihmisen mieleen. Nykyihminenhän ei enää tukeudu mihinkään ulkopuoliseen arvokehikkoon. Suurten tarinoiden aika on ohi. Vaikutusarviointi on korvannut ne. Arvorelativismi tarkoittaa sitä, että vaikutusarviointi toimii nyt moraalikompassina kun ihminen pohtii tekojensa oikeutusta.

Vaikutusarvioinnissa on vain yksi ongelma. Maailma on liian monimutkainen, jotta ihminen kykenisi arvioimaan tekojensa vaikutuksia kokonaisuudessaan. Ihmisen kokema maailma on hyvin kapea konstruktio todellisuudesta. Mutta se ei haittaa homo economicusta, joka kaikkivoipaisuuden harhassaan kuvittelee pystyvänsä tietämään aina tekojensa vaikutukset. Maapallon biosfäärin nykytila on todistus siitä.

Mikä sitten on mennyt pieleen? Ensinnäkin valittu suunta on väärä. Talouskasvu on johtanut katastrofeihin ja tuhoon, koska nykyihminen on epäonnistunut vaikutusarvioinneissaan lajinsa ylivertaisuuden hybriksestä huumaantuneena. Ongelmana on nyt se, että valittu suunta on jatkunut niin kauan, että siitä on vaikea irtaantua. Ei ole vaihtoehtoa, sanotaan.

Toinen asia, joka ei toimi, on tavoitteellisuus ja sen mukana vaikutusarvioinnin ylikorostuminen. Tavoitteellisuuteen liittyy suorittaminen ja kilpailu, jotka ovat peräisin ihmisen primitiivisestä kehityskerroksesta. Homo economicus ei ole pyrkinytkään eroon siitä, koska tuo kerros on hyödyllinen piirre ihmisessä markkinoiden kannalta.

Mitä sitten pitäisi tehdä? No, ensin tietysti pitäisi etsiä uusi suunta. Mikä se voisi olla? Se selviää vasta kun on päättänyt päästää irti talousajattelusta, jonka vankina nykyihminen on. Ihmisen pitää uskaltaa hypätä jyrkänteeltä, vaikka pudotus huimaa. Luottaa siihen, että siivet kantaa.

Toiseksi pitäisi luopua tavoitteellisuudesta. Sekin on vaikea paikka, koska se määrittää nykyihmisen arvostuksen yhteisönsä silmissä. Talousajattelusta irtipääseminen tietysti helpottaa tätä, koska yhteisön paineet häviävät.

Kolmanneksi pitäisi luopua vaikutusarvioinnista moraalikompassina. Ihmisen tekojen arvioinniksi pitäisi palauttaa tekojen hyveellisyys. Se on myös vaikeaa, koska arvorelativismin tilalle pitäisi keksiä jotain muuta. Se taas tarkoittaa vallasta luopumista ja palauttaisi ontologisen turvattomuuden uhkan. Arvorelativismi antaa valtaa: "et sä mua määrää".

Kun talouskasvun ideasta ja primitiivisten biologisten viettien vankina olemisesta luovutaan, vapautuu tilaa luovuudelle, joka taas johtaa kasvuun ihmisenä, jolloin harhat kaikkivoipaisuudesta ja ylivertaisuudesta häviävät. Paradoksaalisesti se johtaisi ihmisen palautumiseen osaksi luontoa, mutta vähän viisaampana.