Liisa unohti yksilönvapauden

Aikaisemmassa postauksessa mainittiin Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Itsekkyyden aika. Kirjassa tuodaan ansiokkaasti esiin se, että meillä 80-luvulta alkaen on siirrytty uusliberalistisen maailmankuvan yleistyessä yltiöindividualismiin.

Kirja liittää psykologisen kehityshäiriön, narsismin, kulttuuriseen muutokseen, jonka vaikutuksesta yksilökeskeisyys on muovannut yhteiskuntaamme yhteisöllisyydestä kohti yksilöllisyyttä – eikä mitenkään suotuisin seurauksin.

Liisa tekee kuitenkin virheen siinä, että ei mainitse sitä tapaa, jolla niin sanottu terve ihminen reagoi epäoikeudenmukaisuuksiin. Lukija saattaa saada käsityksen, että kaikki ihmiset narsistisessa yhteiskunnassamme loukkaantuvat helposti.

Logiikka on tämä: koska haavoittuva narsisti loukkaantuu, ja yhteiskunta on narsistinen, yhteiskunnassa on tyypillistä, että loukkaannutaan.

Olisi ollut hyvä kertoa, miten terve ihminen reagoi loukkaantumiseen, koska silloin meille olisi annettu myös toivoa paremmasta. Loukkaantuminen kuuluu jokaisen ihmisen normaaliin elämään ja se voi oikein käsiteltynä johtaa johonkin sosiaalisesti rakentavaan tulokseen.

Mutta vielä pahempi virhe kirjassa on se, että siinä ei olla käsitelty yksilönvapautta ollenkaan. Yksilönvapaus on kuitenkin individualismin ydintä.

Individualismissa yksilönvapaus on aina negatiivista vapautta. Siis sitä, että jokainen voi tehdä mitä huvittaa kunhan ei rajoita muiden vapautta tehdä mitä huvittaa.

Tässä ajattelussa vapaus on oikeutta ja valtaa. Vapaus tehdä jotain on silloin aina oikeutta tehdä jotain. Ja oikeus on synonyymi vallalle.

Oikeus ja valta liittyvät aina muihin yhteisön jäseniin. Autiolla saarella ei omaan tekemiseen tarvita sen enempää oikeuksia kuin valtaakaan. Vapaus on ääretöntä.

Vapaus on siis aina suhteellista. Suhdetta muihin. Vapaus synnyttää valtasuhteita. Ja valtasuhteista syntyy aina hierarkia.

Yksilönvapauden seurauksena on siten aina hierarkkinen ihmiskäsitys. Itsen suhde muihin sisältää silloin aina valtaa. Valtaa alistaa muita tai joutua alistetuksi. Se synnyttää pelkoja. Joko oman valta-aseman menetyksestä tai sitten oman vapauden menetyksestä: "et sä mua määrää".

Meritokratiassa ajatellaan, että valta tulee taloudellisen ja sosiaalisen menestyksen mukana. Etnonationalismissa sisäsyntyisenä ominaisuutena. Ja sitten on kolmas ryhmä individualisteja, joiden mielestä etuoikeudet kuuluvat heille ilman sen kummempia perusteita. Individualismiin sisältyvä tasa-arvon käsite on siksi harhaa.

Liisa kuvaa tätä dynamiikkaa psykologian keinoin narsismina. Se lienee paikallaan. Ehkä Liisa jätti yksilönvapauden pois, koska se ei ole psykologiaa, vaan pikemminkin filosofiaa. Toivoisi siis, että keskusteluun aiheesta otetaan siis mukaan myös tämä filosofinen näkökulma.

Vielä surkeampaa on silloin, kun sekä psykologia että filosofia unohdetaan julkisessa keskustelussa, ja ääneen pääsevät asiantuntijoina vain päivystävät ekonomistit.