Mitään ei enää saa sanoa

Rydman-gatesta kohistaan. Tämäkin jakaa kansaa. Toiset järkyttyvät ilmitulleesta misogyniasta ja toiset sanovat, että mitäs tulivat tytöt tyrkylle.

Samaan aikaan toisaalla: Iiris Suomelan salakuvatut paljaat reidet tulkitaan seksuaaliseksi viestiksi samoissa piireissä, jotka tuomitsevat musliminaisten paljaan ihon peittämisen. Haloo sedät?

Tämä lienee tulosta kehityksestä viime aikoina. Tietty porukkaa kun valittaa, että mitään ei enää saa sanoa. Kukkahattutädit ja muut moraaliposeeraajat vievät meiltä sananvapauden. Me halutaan olla ilkeitä, jos me halutaan. Et sä mua määrää!

Mistähän tämä ajattelu kumpuaa?

Maaseutuyhteisössä on aina ollut tapana se, että tunteita ei oikein saisi ilmaista. Jos sanot olevasi tyytyväinen johonkin suoritukseesi, olet leuhka. Jos taas sanot jotain negatiivista tai kriittistä, olet valittaja-nillittäjä.

Ihanne on siis ihminen, joka ei tunteitaan näytä. Jos näyttäisi, ei oikein sopisi porukkaan. Samalla herkkyys tunnistaa toisen ihmisen (ja omia) tunteita ei kehity. Voi siis sanoa mitä ja miten huvittaa, koska toiset eivät siitä loukkaannu. Tai, jos sen tekevät, eivät ainakaan sitä näytä.

Somen kautta kuka tahansa pääsee tuomaan nykyisin julki omia ajatuksiaan myös oman yhteisönsä ulkopuolelle, missä muodossa tahansa. Kyläyhteisön kasvatille palautteen täytyy olla järkytys, kun hän kohtaa julman todellisuuden. Mitään ei enää saa sanoa.