Pahuudelta eristäminen ei toimi

18.02.2021

Koskelan raaka teinisurma puhuttaa nyt kun oikeudenkäynti kolmea tekijää vastaan alkoi. Fokuksessa tuntuu olevan kysymys siitä, miksi lastensuojelu ei onnistunut. Miksi uhria ei pystytty suojelemaan?

Mitähän sillä suojelulla mahdetaan tarkoittaa? Jos lapsi kokee kotona väkivaltaa, hänet voidaan ottaa huostaan eli eristää vanhemmistaan. Se onkin varmasti nopea ja toimiva ratkaisu akuutissa tilanteessa. Ainakin, jos lapsi on ainoa, koska uutta uhria eivät väkivaltaiset vanhemmat niin helposti löydä.

Mutta miten lasta tai nuorta voidaan suojella kavereidensa väkivallalta? Miten hänet voitaisiin eristää kavereistaan? Koulukiusattu lapsi voidaan siirtää toiseen kouluun ja periaatteessa kiusaajat myös. Mutta ratkaiseeko se ongelman? Pahuus löytää kyllä aina uuden uhrin.

Eristäminen turvallisuuskeinona toimii muutenkin huonosti. Eriarvoisuuden jyrkkä kasvu keskittää rikkaat muurien taakse. Rajat kiinni jättää kuvitellun pahan ulkopuolelle, mutta samalla sinne jää sitä hyvääkin. Vankilat sulkevat pahantekijät pois yhteiskunnasta joksikin aikaa, mutta suuri osa palaa pahoille teille vapauduttuaan.

Eikö yhteiskunnalla ole muita keinoja pahan torjumiseksi kuin uhrin eristäminen?

Tässä Koskelan tapauksessa tuntuu juttuja lukiessa siltä, että pikemminkin pahantekijöitä suojellaan? Keitä he ovat ja miksi tekivät sen minkä tekivät? Tietenkin saavat aikanaan rangaistuksensa, mutta mikä muuttuu? Loppuuko väkivalta siihen?

Miksi pahuudesta ja sen takana olevista tekijöistä ei voida puhua?

Onko niin, että sitä varotaan peläten, että se pahuus karkaa valloilleen kuin olisi sohaissut ampiaispesää? Vai pelätäänkö, että itse kussakin potentiaalina piilevä pahuus tulee näkyviin? Joudutaanko peräti pohtimaan omaa syyllisyyttä? Ja siksi pahuudesta tulee vaieta.

Suojellaanko tässä lopulta vain itseä? Eristetään omalta pahuudelta. Omasta vastuusta. Vanhempina ja aikuisina.