Sietämisen velvollisuus?

Arvorelativismin ja yltiöindividualismin aikakaudella pahuudesta puhuminen on haasteellista. Jos arvot ovat aina suhteellisia, kuka voi määrittää mikä on hyvää ja mikä pahaa? Tarvitaan toinen näkökulma. Sellainen, joka ylittää arvorelativismin.

Aihetta voi hahmotella määrittämällä pahuudelle asteet ja sen jälkeen koeponnistaa näiden todenmukaisuutta eri tilanteissa. Asteikko luo kehyksen pahuuden määrittelylle. Jos kaikki asteet voidaan nähdä tosina eli vastaavat elämän todellisuutta, pahuuden määrittely voidaan tehdä.

1. aste: vieraantuminen

Vieraantumisella tarkoitetaan tässä ihmisen kosketuksen vähenemistä elämän todellisuuteen. Se voi tapahtua sosiaalisissa suhteissa niiden heikkenemisenä tai katkaisemisena. Tai se voi tarkoittaa yleistä elämän tapahtumien ja ympäristön havainnoin heikentämistä, vääristämistä tai jopa niiden katkaisemista.

Vieraantuminen ei itsessään ole aina paha asia. Joskus on terveellistä luopua itselle vahingollisista ihmissuhteista, jos esimerkiksi huomaa, että toisen arvomaailma on ollut tai muuttunut sellaiseksi, jota ei voi itse missään nimessä hyväksyä. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri.

Kaikkia havaintoja ei myöskään aina kannata ottaa sisäänsä. Omaa hyvinvointia suojatakseen kannattaa joskus kääntää päänsä pois vaikkapa väkivaltaisesta tai muuten epäinhimillisestä mediasisällöstä.

Vieraantuminen on vahingollista, jos se johtaa pahuuden 2. asteeseen.

2. aste: halveksunta

Halveksunta tarkoittaa tässä toisen ihmisen tai jonkun ominaisuuden aliarvostamista ja väheksymistä suhteessa itseen. Halveksunta edellyttää siis hierarkkista ihmiskäsitystä. Sitä, että syystä tai toisesta asettaa itsensä toisen yläpuolelle jonkin ominaisuuden perusteella. Ominaisuus voi liittyä ulkonäköön, sukupuoli-identiteettiin, kuviteltuun poliittiseen kantaan tai kuulumiseen johonkin ihmisryhmään. Joskus syytä ei edes tarvita, kuten narsistisilla ihmisillä on tapana.

Halveksunta edellyttää aina vieraantumista ja se lisää sitä. Se taas lisää yksinäisyyden tunnetta ja siten turvattomuuden tunnetta.

Ellei sitten hae tukea sellaisilta ihmisiltä, joiden tietää myös halveksivan toisia samoista ominaisuuksista. Toisten tuki vähentää turvattomuuden tunnetta ja siten lisää ryhmän ulkopuolisiin vieraantumista edelleen. Logiikka johtaa heimoutumiseen ja polarisaatioon.

Halveksunnassa pahuus piilee potentiaalina, joka voi johtaa pahuuden 3. asteeseen.

3. aste: pahantahtoisuus

Halveksunta ei vielä esiinny varsinaisena pahuutena, jos se jää omiin ajatuksiin tai tukiryhmän sisäiseksi. Halveksunta voi kuitenkin johtaa pahantahtoisuuteen eli siihen, että ilmaisee haluavansa vahingoittaa tavalla tai toisella niitä, joita halveksii. Jokainen saa tietenkin ajatella mitä haluaa, mutta sanat ovat tekoja ja teoilla on aina seurauksia.

Pahantahtoisuus ilmenee siis halveksunnan ilmaisuna julkituotuina sanoina. Ihmisyhteisöissä sitä ei pidetä suotavana, koska se rikkoo yhteisön yhtenäisyyttä ja luottamusta. Yleensä ajatellaan, että hyväntahtoisuus parantaa yhteisön yhteishenkeä ja luottamusta. Pahantahtoisuuden esiin tuomista pitäisi silloin estää häpeä. Se, että pahantahtoinen kokee tulleensa vieraantuneeksi yhteisön silmissä. Halveksunnan ilmaisun tekona pitäisi siten myös aiheuttaa syyllisyyden tunnetta, jonka pitäisi johtaa huolen ja vastuun tunteisiin.

Sellaisen ryhmän sisällä, jossa toisetkin jäsenet halveksivat muita ihmisiä, häpeää ja syyllisyyttä ei tarvitse tuntea. Jos ihminen viettää suuren osan ajastaan tällaisessa ryhmässä, häpeämättömyydestä ja vastuuttomuudesta saattaa tulla normaali tapa suhtautua muihin ihmisiin.

Sosiaalisen median aikakaudella ryhmäytyminen on helppoa ja nopeaa. Ryhmäytyminen lisää vieraantumista muista ja häpeämättömyys vahvistuu. Pidäkkeet toisten halveksunnan ilmaisemiselle heikkenevät edelleen, kun vastuuttomuus vallitsee.

Pahantahtoisuuden taustalla on siis aina pelko vieraantumisesta johtuvan yksinäisyyden tunteen lisääntymisestä, jota siis ryhmäytyminen lievittää. Kun pahantahtoisuus ilmenee vihana se johtaa neljänteen ja lopulliseen pahuuden asteeseen.

4. aste: tuhoaminen

Vihan tunne, kuten vieraantuminenkin, voi johtaa joskus hyvään, jos sen tarkoitus on päästä irti itselle vahingollisesta ihmisestä vain etäisyyttä luomalla. Jos taas vihan tunne purkautuu ikävästä tilanteesta irti pääsemiseen toisen tuhoamisella tavalla tai toisella, se on osoitus pahuudesta.

Tuhoaminen voi tarkoittaa lievimmällään toisen mitätöintiä, pahimmillaan toisen elämän väkivaltaista lopettamista. Tavoite on kuitenkin aina sama.

Tuhoamiseen voidaan pyrkiä niin yksilö-, ihmisryhmä-, kuin valtiotasollakin. Esimerkkejä löytyy niin historiasta kuin nykyajastakin. Voisipa jopa sanoa, että elämme parhaillaan uutta pahuuden nousukautta.

Sen on mahdollistanut muun muassa alussa mainittu arvorelativismi, jonka vallitessa pahuuden asteita ei tarvitse määritellä, häpeämättömyydestä on tullut normi ja syyllisyydestä katoava mielen voimavara. Hyväntahtoisuudesta tulee hyvesignalointia eli tekopyhyyttä ja pahantahtoisuus tulisi hyväksyä kohtuullisena sietämisen velvollisuutena.