Toimittajat, herätys!

Viime päivien puheenaiheita ovat olleet mopopojan kiilaaminen ja persujen retoriikan paluu lähteilleen eli rasismiin. Voisiko näistä löytää jotain yhteistä?

Poliisin alaikäisen mopopojan kiilaaminen ojaan nostattaa tietysti monenlaisia tunteita ja tapausta voi tarkastella monesta näkökulmasta. Yhteiskunnallisesti merkittävin lienee se, miten poliisin luottamuksen käy. Niiden silmissä, joiden mielestä poliisi toimi oikein pysäyttäessään pojan luultavasti lainvastaisen toiminnan takia, poliisiin luottaminen saattaa jopa kasvaa. Jos taas ylimitoitettu keino pysäytykseen oli väärä ja pojalle olisi voinut käydä pahastikin, poliisiin luottaminen saattaa rapistua.

Tuo ensimmäinen näkökulma kaipaa vähän tarkempaa tutkailua. Se nimittäin paljastaa sen asenteellisen ongelman, jota sietäisi nostaa nykyisin paremmin esille. Poliisin otteiden hyväksyminen riippumatta siitä, minkälaista vahinkoa ne tuottavat, kertoo yhteiskunnassa lisääntyneestä julmuudesta. 'Lailliset' voimakeinot ovat silloin hyväksyttyjä, vaikka ne tuottavatkin vahinkoa ja kärsimystä. Empatian puute on seurausta arvorelativismista, joka johtaa moraalikatoon.

Toinen puheenaihe eli perussuomalaisen kansanedustajan kommentit muslimitaustaisista ministereistä tulkitaan yleisesti rasistiseksi. Siitähän seuraa tuttu vääntö, jossa lausunnon antaja ensin kieltää tarkoittaneensa mitään sellaista ja sen jälkeen uhriutuu, kun mitään ei enää saa sanoa. Sama kaava toistuu aina kun kyseinen puolue haluaa mediatilaa.

Varsinainen ongelma on kuitenkin se, millä tavalla toimittajat tätä käsittelevät. Usein toistuu väittämä, että tämä on ollut osoitus taitavasta poliittisesta strategiasta. Tarkkaavaiselle kuulijalle herääkin kysymys: miten törkypuheiden käyttö voisi olla taitavaa? Miten yleisesti paheksuttu puhe ja käsite taitavuus yhdistyvät samassa lauseessa?

Toimittajilla on tietysti tarve olla puolueettomia ja siksi moraaliset arvioinnit ovat tabu. Persujen törkypuheiden analyysissä toiminta nähdäänkin teknisinä. Puolueella on tavoite nostaa kannatustaan. Jos se siihen pääsee, se on teknisesti arvioitavissa onnistuneeksi, vaikka keinot olisivatkin paheksuttavia. Toimittaja ei voi tähän paheksuttavuuteen ottaa kantaa, koska – no - se olisi moraalinen kannanotto.

Näin paheksuttava toiminta normalisoituu ja tulee kannattavaksi. Siis niin kauan kuin ne tavoitteet ovat yleisesti hyväksyttäviä. Siitä ei ole kuitenkaan pitkä matka siihen, kun itse tavoitteisiinkin ujutetaan pikkuhiljaa moraalisesti arveluttavia osioita. Näin yhteiskunta voi luisua autoritaariseksi, jolloin yleinen moraalitaju katoaa kokonaan ja julmuus arkipäiväistyy.

Näille kahdelle puheenaiheelle on siis yhteistä kysymys moraalista – tai oikeastaan sen katoamisesta. Joka taas todistaa käynnissä olevaa pahuuden nousukautta. Julmuus normalisoituu. Toimittajat, herätys!