Tunteeton näppis

Kovasti ollaan rajoittamassa somea alaikäisiltä. Tiedetään, mitä vahinkoa se tekee kehittyville aivoille. Mutta kehittyneillekin aivoille pätee muutama viisaus, mitä tulee kommunikointiin.

Haluat sanoa toiselle jotain positiivista omasta elämästäsi, omista saavutuksistasi, pienistä tai isoista. Laitat viestin tekstarilla, sähköpostilla tai mitä niitä nyt on. Miten vastataan?

Ei vastausta.

Syy, jota et koskaan saa tietää:

1. En nyt sattunut lukemaan viestiäsi, sori. Toisin sanoen: ei kiinnosta.

2. Aihepiiri ei ole tuttu. Toisin sanoen: ei kiinnosta.

3. Et kuulu lähipiiriin, joten mukaviin asioihin en vastaa. Vastaisin ehkä, jos jotain ikävää olisi ollut. Tai sitten en.

4. Mokasit, koska esittämäsi saavutus vertautuu oman lapseni saavutuksiin ja se on äidille/isälle mahdoton paikka.

Aina kannattaisi miettiä reaktiota toisen viestiin niin, että olet naamakkain sen toisen kanssa, vaikka edessä onkin kylmä ja tunteeton näppis. Jos toinen kysyy, jätätkö vastaamatta?

Mihin on kadonnut aito kiinnostus toiseen ihmiseen, hänen ainutlaatuiseen olemiseensa ja omana itsenään kehittymiseen? Onko minä-minä-minä-mulle-kaikki-heti-kulttuuri tappanut toiseuden ajatuksen ja jokainen elää vain omaa ahdistunutta ja eristynyttä elämäänsä? Ja sitten se ahdistus siirretään pois mielestä muka vain lasten ongelmiksi