Uuden etiikan aika häämöttää

Hesarin vieraskynäkirjoittajat penäävät tutkimusta vihapuheen takana olevista motiiveista. Siis sitä, mikä saa jonkun suoltamaan panettelevaa ja halventavaa tekstiä verkossa toivoen jollekin toiselle pahaa. Varmaan sitä kannattaisi tutkia nyt, kun aineisto on tuoretta ja aihe on akuutti. Eikä sitten jälkikäteen, kuten 30-luvun Saksan tapahtumia.

Mutta pitäisikö tutkimusaihetta viedä vielä vähän syvemmälle? Vihapuhehan on vain pahantahtoisuuden yksi ilmentymismuoto. Eikö se sama tule esiin myös muussa ihmisen tekemisessä ja olemisen tavoissa? Eikö kannattaisi tutkia mieluimmin sitä, mistä se pahantahtoisuus noin ylipäätään kumpuaa?

Tässä yksi näkökulma aiheeseen.

Reilut pari tuhatta vuotta sitten maailma oppi muutamien viisaiden ihmisyksilöiden ajatuksista sen, että kannattaa pyrkiä hyviin tekoihin. Siddhartha Gautama, Jesus Nasaretilainen ja muuan Aristoteles näin sen järkeilivät. Myöhemmin näitä ajatuksia alettiin kutsua hyve-etiikaksi.

Siinä vain kävi sitten niin, että uskonnolliset instituutiot ottivat vallan määritellä, mikä on hyvää ja mikä ei. Seuraukset eivät olleet ehkä sellaisia, joita nuo viisaat ajattelivat.

Meni aika kauan ja sitten noin kolmisen sataa vuotta sitten muutamat eurooppalaiset ajattelijat keksivätkin, että ihmisen tulee olla vapaa moisista ulkopuolelta tulleista määrityksistä, mikä on oikein ja mikä väärin. Syntyi ajatus, että viis auktoriteeteista, ihmisen tulee olla vapaa tekemään mitä huvittaa, kunhan ei aiheuta liiemmin pahaa muille. Ajatusta alettiin kutsua nimeltä seurausetikka, utilaritismi.

Ajatus sai lisävauhtia 1970-luvun jälkeen, kun sellaiset merkkihenkilöt kuin Thatcher ja Reagan vahvistivat viestiä. Syntyi Homo economicus, joka sitten lisääntyi, täytti maan ja sai hegemonisen aseman. Ihmiset huomasivat, että voi tehdä mitä huvittaa, kunhan on riittävästi rahaa.

Kaikki olisi hyvin, jos kaikilla olisi riittävästi rahaa. Mutta ikävä kyllä rahaa ei ole kaikilla niin paljoa, että voisi tehdä mitä huvittaa. Joillakin on, joillakin ei.

Mikä siis ratkaisuksi tähän ikävään tosiasiaan? Jos raha ei riitä kaikkeen mitä huvittaisi tehdä, niin se tietysti kismittää. Ja vielä enemmän kismittää se, kun joku tulee ja sanoo, että et saisi tehdä sitä ja sitä, koska joku pahoittaa mielensä.

Keksitään siis ongelmaan helppo ratkaisu: ei enää välitetä siitä, jos muille käy jotenkin ikävästi. Silloin voi taas tehdä mitä huvittaa, vaikka ei olisikaan rahaa. Huvin pilaamisen yrittämistä voi sitten kutsua hyvesignaloinniksi tai moraaliposeeraukseksi.

Näin olemme siirtymässä etiikan historiassa uuteen kolmanteen vaiheeseen. Nyt pitäisi vain keksiä joku nimi tälle uudelle etiikan muodolle.