Sisäryhmä, raja ja pahuus

Jatketaanpa vielä postauksesta Sama maa toissapäivänä...

Eivät tietenkään kaikki ihmiset ole välinpitämättömiä, epärehellisiä ja julmia kaikille kaiken aikaa. Silti, vaikka miten positiivisesti maailmaa haluaisi katsoa niin pahuutta ihmisissä kuitenkin esiintyy, joten miten tämä sitten pitäisi ymmärtää?

Kun ihminen on laumaeläin niin ryhmään kuuluminen on kannattavaa sen antaman turvan takia. Ryhmään kuuluminen luo rajan niiden välillä, jotka kuuluvat ryhmään ja niiden, jotka eivät. Muodostuu sisäryhmiä ja ulkoryhmiä. Toisaalta, ulkoryhmä ei varsinaisesti mikään yhtenäinen ryhmä aina ole. Siihen kuuluvat ne muut.

Sisäryhmään kuuluminen antaa turvallisuuden tunteen ja empatian kokeminen ryhmään kuuluvia kohtaan on luontevaa. Ihmisille, joihin voi luottaa, on helpompi toivoa hyvää. Ryhmän jäsenet nähdään samanarvoisina ja heihin on helppo samaistua. Syntyy sosiaalinen tai kulttuurinen identiteetti.

Sisäryhmän ulkopuolisia kohtaan ihminen tuntee synnynnäisesti epäluuloa. Liekö sitten syynä evoluutiohistoria kun laumat, heimot ja kansat ovat kilpailleet keskenään iät ajat. Paradoksaalisesti, mitä jyrkempi sisäryhmän raja on sitä vähemmän muihin luotetaan ja sisäryhmän antama turvallisuus tulee uhatuksi. Pelon torjumiseksi ihminen tarvitsee puolustuskeinoja ja niitä ovat juuri välinpitämättömyys, epärehellisyys ja julmuus.

Ongelma ei siten ole ihmisen pahuus, vaan tuo edellä mainittu raja. Pahuus kun on potentiaalina meissä kaikissa ihmisissä, mutta rajan ihminen luo itse ja juuri raja meidän ja muiden välillä tuo sen pahuuden esiin.

Laumaan kuulumisen tarve on meillä siis niin sanotusti geeneissä turvallisuuden tunteen aikaansaamiseksi ja sen lopputuloksena muodostuu sosiaalinen identiteetti, joka synnyttää rajan me/muut. Henkisen kasvun tavoitteena on biologisten viettien ja sosiaalisten paineiden ylittäminen keinoilla, joilla turvallisuuden tunne saavutetaan takertumatta identiteetteihin. Rajalle me/muut ei ole enää tarvetta. Ihminen on turvassa ilman sitä.